Facebooktwittergoogle_plus

Pyrin tässä blogissa käsittelemään ajankohtaisia aiheita. Välillä on kuitenkin kirjoitettava vähemmän ajankohtaisista, mutta jollakin tapaa jatkuvasti pinnalle pulpahtelevista teemoista. Yksi näistä on “poliittinen korrektius”.

Viime aikoina teemaa on käsitellyt mm. Sanna Ukkola ja Tuomas Enbuske, mutta asiasta on kirjoitettu aikaisemminkin suomalaisessa mediassa.

Aivan aluksi on oikaistava se, miten käsite ymmärretään. “Poliittisessa korrektiudessa” ei ole kyse vaatimuksesta kontrolloida toisten sanomisia ja julkista keskustelua. Kyse ei siis oikeastaan edes ole poliittisen korrektiuden vaatimuksesta. Kyse on siitä, että yhä useammat vaiennettuun marginaaliin suljetut ihmisryhmittyvät ja heidän liittolaisensa vaativat ääneen oikeuksiaan. Näihin oikeuksiin kuuluu se, ettei omaa etnisyytteen, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liitettyjä stereotypioita sovi käyttää valtaa pitävien huumorina ja viihteenä miten sattuu.

Toisin kuin esimerkiksi Ukkola tekstissään väittää, sortavaan kielenkäyttöön puuttuminen ei ole loukkaantumista, pöyristymistä tai uhriutumista. Kyse on päin vastoin uhrin asemasta kieltäytymisestä: Vallan ottamisesta, keskusteluun osallistumisesta, puolustautumisesta ja sen nimeämisestä, että kielellinen ja asenteellinen toiseuttaminen ja sorto ei ole ok.

Ehkä vertaus auttaa ymmärtämään. Jatkuvat seksistiset, rodullistavat tai muuten toiseuttavat ja syrjivät kommentit “huumorin” tai “merkityksettömyyden” varjolla on kuin kävelisi väkijoukossa ja tulisi jatkuvasti tönityksi. Toisinaan pikku tölväisy ei haittaa, mutta kun se on läpäisevää ja toistuvaa, alkavat käsivarret ja kyljet olla mustelmilla. Vaihtoehto on alkaa väistellä tai paeta kellariin – tai kävellä päättäväisemmin ja alkaa huomautella niille, jotka useammin tulevat tönäisseeksi kuin tönäistyksi, että voisitko katsoa, mihin kävelet. Onko se uhriutumista? Onko se mielensäpahoittamista? Tuskin kukaan voi ajatella niin.

“Poliittista korrektiutta” kritisoivat ja siitä uhkakuvia maalailevat käyttävät useimmiten argumenttinaan sitä, että “pian ei saa enää mitään sanoa”. Mitään järjellistä perustetta kyseiselle väitteelle ole olemassa. Se on puhtaan paranoidinen ja epätosi.

Sananvapaassa länsimaisessa yhteiskunnassa ei ole mitään järjestelmällistä mekanismia, jolla kielenkäyttöä voisi kontrolloida. Kielenkäytön normatiivisuus eli se, mikä milloinkin on ok, määrittyy sosiaalisesti kontekstissaan. Toisin sanottuna, kun ihmisryhmä “pöyristyy” Lidlin maitokampanjasta, he pyrkivät sosiaalisesti viestittämään, että seksuaalivähemmistöjen ja transihmisten elämänkohtaloihin liittyvät ydinkysymykset eivät ole hyvä tapa markkinoida meijerituotteita. Ne, joiden mielestä ongelmaa ei ole, voivat argumentoida sen puolesta, miksi ongelmaa ei ole. Tätä on normaali yhteiskunnallinen keskustelu. Syrjivää ja potentiaalisesti ongelmallista kielenkäyttöä puolustavat henkilöt eivät ole automaattisesti sen oikeammassa kuin sitä kritisoivat. Paitsi että ovat, koska syrjintää tukevia rakenteita vähättelemään pyrkivät pääasiassa ne, jotka eivät ole syrjinnän kohteita vaan valta-asemassa tässä yhteiskunnassa. Se on paitsi vaivaannuttavaa, myös helvetin ironista ja kokonaisuutta kuvaavaa. Pöyristymisestä pöyristyminen on aktiivinen hiljentämiseen tähtäävä teko.

Ukkolan kirjoituksesta löytyy myös klassinen “kysyin homokaverilta ja se ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa” -argumentti. Tällainen yksityishenkilön mielipiteellä ja hänen sisäryhmäläisen auktoriteetillaan omien susipaskojen argumenttien validoiminen on älyllisesti laiskaa. Itsekin olen tavannut tyytyväisen yksityisyrittäjän, tulevaisuuteen katsovan demarin ja keski-ikäisen heteromiehen, joka on auliisti myöntänyt olevansa väärässä. Se ei tarkoita, että näistä yksittäistapauksista voisi johtaa mitään yleistyksiä kyseisten ihmisryhmien ja määritteiden välisestä suhteesta. Yksittäisten henkilöiden mielipiteet ovat syrjinnän kiistämisen kannalta täysin epärelevantteja kuriositeetteja.

Ainoa järjellinen kritiikki, jota olen kohdannut suhteessa “poliittiseen korrektiuteen” koskee sitä, että aggressiivinen puuttuminen syrjiviin rakenteisiin pelästyttää ja asettaa puolustuskannalle juuri ne ihmiset, joiden päät pitäisi kääntää ja silmät avata näkemään ongelmat, joita myös kielellinen toiseuttaminen pitää yllä. Toisin sanoen, kun menee sanomaan viattomalle etuoikeutetulle, että nyt jumalauta mieti hiukan, miten puhut, tämä loukkaantuu, siirtyy puolustuskannalle, pelästyy ja jättää keskustelun sikseen. Dialogi tyrehtyy, vuorovaikutusta ei synny ja maailma ei siten muutu.

Vaikka tavallaan sympatiseeraan säikähtäneitä etuoikeutettuja, eivät he mielestäni ole kovinkaan erityisessä asemassa. Enemmän voimaa ja rohkeutta kuin puolustaa omia sanavalintoja ja tekoja vaatii kiistatta toisten sortaviin sanavalintoihin ja tekoihin puuttuminen. Sortavaksi kokemiinsa ilmiöihin puuttuessa jokainen feministi ja ihmisoikeusaktivisti saa poikkeuksetta niskaansa ryöppyvän läjän uhriutujan, mielensäpahoittajan ja hiekkapillun leimoja ja syytöksiä.

Lisäksi, vaikka olen ilomiellä ja reippaasti käpy perseessä ja hiekkainen sitruuna pillussa, en ole vielä kertaakaan keskustellut sortavasta kielenkäytöstä tai kuvakielestä internetistä niin, että yksikään valkoinen heteromies EI olisi uskaltanut laittaa raivokkaasti kampoihin. Kun todella saavutamme sellaisen pelon ja hiljaisuuden ilmapiirin, että edellämainitut etuoikeutetut hiljenevät ja mukauttavat toimintaansa nöyrästi ja kyseenalaistamatta, lupaan huolestua ja valpastua.