Facebooktwittergoogle_plus

Helsingin sanomat julkaisi tänään jutun, joka perustuu  ainakin osittain Ateneumin johtajan Susanne Petterssonin blogaukseen. Juttu herätti sosiaalisen median virrassani kahdenlaista reaktiota. Yhtäältä ihmisiä ärsytti Hesarin jutun vääristelevä ote, jossa #metoo ja taidesensuuri yhdistettiin kohtuuttomasti. Toisaalta jotkut tulkitsivat ”hyvän asian menneen pilalle”, kun #metoo on nyt selkeästi johtanut sensuurivaatimuksiin.

Itselleni keskustelu tuo mieleen lokakuisen jupakan Tuntematon sotilas -elokuvan ympärillä. Internettrollit löysivät keinon kyykyttää naistoimittajaa, joka kysyi elokuvan ohjaajalta, miksei Tuntemattomassa ole enemmän naisia. Tapauksen jälkipuinti keskittyi käsittelemään sitä, miten toimittaja väärinymmärrettiin ja hänen sanojaan vääristeltiin, eikä hän tosiasiassa esittänyt mitään niin naurettavaa kuin että naisia voisi olla Tuntemattoman päärooleissa rintamalla.

Molemmissa näistä tapauksista minua jäi ahdistamaan ja vituttamaan keskustelun fokus. #Metoo on nostanut kissan pöydälle sen suhteen, missä määrin voimme tukea ja katsoa taidetta, jota ovat tehneet naisia törkeästi ahdistelleet ”taiteilijanerot” tai jotka itsessään pönkittävät patriarkaattisia ahdistelua normalisoivia rakenteita. (Nämä eri näkökulmat myös tuntuvat menevän keskustelussa iloisesti sekaisin. Ahdistelijan töiden boikotointi tai hyllyttäminen on hyvin eri asia kuin itse taiteen tulkitseminen ”häirintää ja syrjintää ihannoivaksi”.)

Surullisinta tässä Ateneum-Väiski-keississä on, että keskustelussa tuntuu unohtuvan ihan täysin, että keskustelu siitä, miksi yksi ikonisimmista suomalaisen kansallistaiteen teoksista kuvaa vanhaa miestä ahdistelemassa naista itsemurhaan, ja miksi tätä teosta yhä pidetään esillä, ei ole mitenkään absurdi tai kohtuuton.

Susanne Pettersson kirjoittaa:

”Tämän hetken olennaisin kysymys onkin suhteellisuudentajun ja historiatietoisuuden säilyttäminen. #Metoo-kampanja esittää oikeita kysymyksiä, mutta niitä ei voi soveltaa takautuvasti teoksiin, jotka ovat oman aikansa ja syntyhetkensä ilmentymiä. Kun katsomme ja tulkitsemme näkemäämme, on tärkeää muistaa, että olemme ainoastaan yksi sukupolvien ketju taidetta tarkastelevien silmäparien joukossa.”

Pettersson on tässä asian ytimessä. Me olemme vain yhdet silmäparit lisää pitkässä patriarkaatin möllösilmäketjussa. Katsomme yhä uudestaan ja uudestaan seksuaalisten ahdistelijoiden tekemiä kuvia siitä, miten naisia ahdistellaan, tapetaan ja raiskataan. Se on meille normaalia – paitsi historiaamme myös tätä päivää.

Valitettavasti Pettersson ei tunnu ymmärtävän, että kyse ei ole ”takautuvasta soveltamisesta” vaan halusta muuttaa maailmaa. #Metoo ja feminismi haluaa muuttaa tämän patriarkaattisen katseen ketjun, räjäyttää sen, ja kääntää silmät kohden muita kuvia ja tarinoita, joissa naiset saavat elää ja luoda. Mutta miten se on mahdollista, jos suurin osa nykyisestä kanonisoidusta taiteesta esittää naiset väkivallan kohteina, sivuosissa ja koristeina?

Yksi vastaus on tietenkin tehdä uutta taidetta, joka kyseenalaistaa vanhan. Tämä on totta ja näin tehdäänkin. Mutta kuten Pettersson tuo ilmi, taiteella on historiallinen ulottuvuutensa. Vuosisatoja vanhaa kuvataidetta pidetään näytillä, Shakespeare ei katoa teattereista. Toinen mahdollinen vaihtoehto on tulkita vanhoja teoksia toisin, kontekstualisoida ne. Valita alun perin miehille kirjoitettuihin rooleihin naisia, tuoda teoksen rinnalle sen kritiikki tai historiallinen konteksti. Tätäkin tehdään toki jo ja se on hienoa.

Kolmas ihan yhtä todellinen ja mahdollinen vaihtoehto on myös laskea entisiä jumalpatsaita alas niiden alttareilta. Esimerkiksi poistaa ahdistelua kuvaavat taulut taidemuseosta ja tuoda tilalle toisia.

Ja nyt siellä takapenkissä joku huutaa SENSUURI. Vastustan sanan ”sensuuri” käyttöä tämän keskustelun yhteydessä. Kukaan ei ole varsinaisesti sensuroimassa mitään, ei ole mitään valtion virastoa, jossa päätetään kootusti pienen eliitin mielipiteen mukaan, mikä taide kelpaa ja mikä ei. Kyse on keskustelusta, joka on tarpeen. Keskustelusta, joka on avointa. Keskustelusta, joka voi johtaa erilaisiin valintoihin ja lopputuloksiin. Esimerkiksi sellaiseen valintaan, että naisten alistamista kuvaavaa taidetta pyritään esittämään vähemmän ja kyseenalaistamaan enemmän.

Myös kaikkien ”sensuuria” argumenttinaan käyttävien olisi hyvä selvittää suhteensa siihen vuosisatojen mittaiseen patriarkaatin sensuuriin, joka on johtanut tilanteeseen, jossa teattereissamme ja taidemuseoissamme nähdään niin vähän naisten tekemää historiallista taidetta, naisten näkökulmaa, jossa he eivät ole raiskattava rukkanen vaan näkijä ja kokija. Kumpi näistä ”sensuureista” on enemmän epäreilu?

Pettersson päättää blogauksensa ihastuttavan juhlallisesti:

”Taiteen tehtävä on esittää kysymyksiä ja antaa ajattelemisen aihetta. Museoiden tehtävä on toimia esittämisen, puheen ja monimuotoisten tulkintojen areenoina. Ei ole oikeaa tai vääränlaista taidetta. On vain taidetta.”

En ole varsinaisesti eri mieltä. Peräänkuulutan kuitenkin mittavien, julkisrahoitteisten taideinstituutioiden vastuuta ja ymmärrystä sen suhteen, että taide on myös aina poliittista. Sitä tosiasiaa ei voi paeta relativistisen ”taide on aina taidetta” -taakse. Sillä, mitä taidetta esitetään ja kanonisoidaan, on merkitystä.