Facebooktwitter

Luin tänään osuvasti peräkkäin kaksi tekstiä, jotka käsittelevät omista näkökulmistaan tavallaan samaa asiaa. Toinen oli koulutukseen erikoistuneen taloustieteilijän Roope Uusitalon kirjoitus, joka liittyi viime viikolla ulostulleeseen opintotukiraporttiin, opintolainaan ja siihen, miten lainasta voitaisiin tehdä turvallisempi ja siten haluttavampi. Toinen oli Wilma Karikon kirjoitus Ämmät-blogissa Y-sukupolvesta ja menetetystä tulevaisuususkosta.

Ei ole retorinen sattuma, että Uusitalo kirjoittaa paljon ”kannustimista” ja ja puhuu ”signaaleista”. Ohjausvaikutuksille rakentuvalle tavalle lähestyä yhteiskuntaa on tyypillistä ajatella ihmisiä karjana, joka toimii keskimääräisesti tietyllä tavalla kun niitä survaisee kylkiin erilaisilla kannustimilla tai maanittelee erilaisilla palkinnoilla. Tarkoitukseni ei ole tietenkään täysin tyrmätä ohjausvaikutuksia pohtivaa politiikkaa. Tietenkin päättäjien ja valmistelijoiden on mietittävä, miten eri toimet vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen.

Ohjausvaikutuksien pohtiminen ei kuitenkaan ole faktapolitiikkaa, arvoista vapaata päätöksentekoa. Arvomaailma astuu kuvioihin näkyvimmin siinä, mitä painotamme. Oikeiston suunnalta ajetaan määrätietoisesti sosiaaliturvan heikentämistä ja vastikkeellisuuden vahvistamista, sillä oikeistossa on tapana ajatella, että ilmainen raha ohjaa laiskottelemaan. Vasemmistossa tähän ohjausvaikutukseen ei niinkään uskota vaan keskitytään kenties enemmän siihen, että suurimman osan ihmisistä mielestä sosiaaliturvaan turvautuminen on jo nyt niin stigmatisoivaa, etteivät siihen turvaudu läheskään kaikki, jotka olisivat siihen oikeutettuja, mistä sitten puolestaan seuraa köyhyyden syveneminen ja muita ongelmia. Näistä ideologisista tulkinnoista on hyvä olla tietoinen aina, kun ohjausvaikutuksista puhutaan.

Mutta kuten sanottu: kritiikkini ei kohdistu varsinaisesti ohjausvaikutuksien pyörittelyyn vaan siihen, mille taloustieteilijät ja toisinaan muutkin ihmisten käyttäytymistä kvantitatiivisesti politiikan kentällä mallintavat ihmiset rakentavat ajattelunsa. Ongelmallisia olettamia on kaksi:

  1. Ihmiset toimivat ”järkevästi”, jos heillä on ”tarvittava tieto” päätöksiään koskien.
  2. Kaikki korjaantuu, jos järjestelmällä on keinot toimittaa tämä ”tarvittava tieto” ihmisille, jolloin päätökset muuttuvat ”järkeviksi”.

Esimerkiksi Uusitalo kirjoituksessaan olettaa, että sillä, millaiset työmarkkinat oikeasti ovat, olisi jotain merkitystä nuorten sukupolvien tulevaisuususkon kannalta. Näin ei ole. Kuten kuukausi sitten kirjoitin, ”työttömien humanistien” -myytti elää ja voi hyvin vuodesta ja keskustelupalstasta toiseen, vaikka sitä ei empiirinen näyttö työmarkkinoilta juuri tue. Nostan hattua Uusitalolle, että juuri ollakseen sinut sen kanssa, että ihmiset eivät ole rationaalisia, hän toisi lainan takaisinmaksuun tuloihin perustuvan vakuuuselementin, joka antaa nuorten olla ”epärationaalisesti” epävarmoja.

On myös mielenkiintoinen kysymys, onko epävarmuudesta viestiminen todella ”väärää informaatiota”. Totuuksia tulevaisuudesta ei ole vain yhtä. Ei ole valtion tiedotuslaitosta, joka saa päättää, mikä tulevaisuusnäkymistä on totta ja mihin totuuteen nuorten tulisi uskoa, vaikka Uusitalo Kansaneläkelaitoksen tällaiseksi auktoriteetiksi nimeää. Internet, poliittinen puhe ja taloustieteilijöiden blogaukset ovat kaikki yksi ääni tuhatpäisessä kuorossa, joka luo pirstalaisen kuvan maamme tulevaisuudesta globaalissa markkinataloudesta. Tämän pirstaleisen kuvan perusteella nuoret tekevät päätöksiä, sekä koulutuksensa että toimeentulonsa suhteen.

Wilma Karikon teksti on erittäin hyvä kirjoitus ja koontiblogaus siitä, mistä nuoren sukupolven synkkä asenne ja opiskelijoiden vastarinta kumpuaa. Seikat, joihin Karikko tekstissään viittaa (koulutus suojelee aikaisempaa heikommin työttömyydeltä, koulutus ei tuloilla mitattuna takaa enää mittavaa sosiaalista nousua) ovat ihan yhtä lailla totta kuin ne seikat, joita Uusitalo esittää argumentoidakseen, että koulutus kannattaa jatkossakin.

Tämä samanlainen tematiikkaa koskee myös koulutusvalintojen ja opintoaikojen ympärillä käytäviä keskusteluja. Opiskelijaliikkeessä on tapana uskoa pohjattomasti ohjauksen vaikutuksiin. Väärät koulutusvalinnat syntyvät huonosta ja heikosta ohjauksesta. Työttömyys johtuu huonosta uraohjauksesta.

Minusta on tullut ohjauskyynikko. En usko siihen, että ihmiset saatuaan ”tarpeeksi tietoa” tekevät ”oikean ratkaisun”. Sen sijaan uskon, että ei ole suoranaisia vääriä ratkaisuja: on inhimillisiä päätöksiä, jotka syntyvät tietyssä ajassa. Otan yksinkertaistavan mutta todellisen esimerkin omalta iholtani: Jos ottaisin nyt tatuoinnin, en ottaisi samanalaista kuin sen, minkä otin 19-vuotiaana. Vituttaako enkelitatuointini minua? Oliko se huonosti informoitu, väärä valinta? Ei. Se on muisto siitä, millainen oli 19-vuotiaana.

Vaikka esimerkkini on yksinkertaisuudessaan heikko analogia, väitän, että pääpiirteittäin siinä on järkeä. Onko huono ja väärä valinta, että lääkikseen pyrkivä nuori opiskelee muutaman vuoden kemiaa? Myös eksoottisemmat koulutuspolut ja alanvaihdot voi nähdä monitieteisenä, kumulatiivisena osaamisena virhevalintojen sijaan. Miksi me sitten emme näe niin? Siksi, että koulutuspoliittinen keskustelu on 2010-luvulla kilpistynyt opintojen nopeuttamisen ympärille ja pyrkinyt politiikkatoimilla minimoimaan ”virhevalintoja”, samalla vähentäen nuorten mahdollisuuksia valita uudelleen ja muuttaa mielensä.

Kun puhutaan ”typeristä opiskelijoista” ja ”asemaansa puolustavista tulevaisuuden etuoikeutetuista”, osoitetaan sormella väärää porukkaa. Eivät ihmiset pahaa pahuuttaan ole uskomatta tulevaisuuteen, omaan työllistymiseensä ja maksukykyynsä. He yrittävät elää oikein – harmi vain, että heitä ”kannustava” järjestelmä poliitikkoineen ja taloustieteilijöineen ei osaa päättää, onko ”oikein” olla kriisitietoinen vai tulevaisuususkoinen.