Facebooktwittergoogle_plus

Vietin lauantaipäivän luokkaretkellä keskustan puoluekokouksessa Seinäjoella. Puolue kutsui puoluekokoukseensa sekalaisen seurakunnan tarkkailijoita ja olin mukana, koska olen kuulemma ”mielipidevaikuttaja”. Kutsu oli tietenkin ihan silmittömän imarteleva ja sai minut tuntemaan, että olen oikeasti hyvä kirjoittaja ja että tällä blogilla on merkitystä. Lisäksi vierailun järjestelyt oli hoidettu erittäin hyvin. Tästä kannattaisi ottaa mallia sekä oikealla että vasemmalla.

En ole koskaan aikaisemmin ollut puoluekokouksessa. Paikanpäällä sain kuulla, että keskusta on huono paikka aloittaa, sillä se asettaa kohtuuttoman standardin muille puoluekokouksille. Keskustan puoluekokous on ennen kaikkea keskustafestivaali, pieni SuomiAreena, jossa jutustellaan turpeesta uusiutuvana energiana ja lauletaan Mikko Alatalon biisejä Mikko Alatalon vetämänä.

Santeri Alkion henkilökultti elää ja on voimissaan 2010-luvun keskustassa. Alkio oli ideologi ja ajattelija, joka halusi tarjota köyhille muita vaihtoehtoja kuin kommunismin. Alkiolaisuus tarkoittaa minulle sivistyksen ja köyhien asian ajamista – näiden kahden seikan voi perustellusti sanoa olevan keskeisiä Alkion kirjoituksissa. Keskustan hallituspolitiikan ei perustellusti voi sanoa edistävän kumpaakaan. Siitä huolimatta pääministeri ja keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä käytännössä poliittisessa linjapuheessaan sanoi, että Alkio hyväksyisi täysin puolueen ajaman koulutusleikkauksien ja sosiaaliturvaa kaventavan politiikan, sillä Alkiokin oli uudistaja. Juhalta tuntui unohtuvan, että ”uudistajuus” ei varsinaisesti tarkoita mitään, sillä uudistaminen kuvaa toimintaa, muttei toiminnan suuntaa. Yhteiskuntaa voi ”uudistaa” heikko-osaisien turvaksi tai heitä vastaan. Keskustan luotsaaman hallituksen toiminnan suunta osoittaa, että alkiolaisuudesta on puheista huolimatta karattu ja kauas. Se on uudistuvalle ja ajassa muuttuvalle puolueelle ihan ok, mutta itseäni ärsytti suunnattomasti leikkauspolitiikan puolustaminen Alkion kontekstistaan irroitetuilla satunnaisilla lainauksilla.

Alkiosta puhuminen profeettana, joka ennusti mm. sähköautot, tuo mieleen puoluepolitiikan ja uskonnollisuuden samankaltaisuuden. Alkion kirjoitukset toimivat kepulaisuuden evankeliumina ja kuten kaikki uskonnolliset tekstit, taitava retori taivuttaa ne mieleisikseen oikeuttaakseen niillä tarpeen mukaan sodan ja rauhan, koulutukseen investoimisen ja siitä leikkaamisen, lähimmäisenrakkauden ja tiukan maahanmuuttopolitiikan.

Alkion henkilökultti on saanut rinnalleen Sipilän henkilökultin. Puheenjohtaja sai useat aplodit seisaaltaan ja hän laski kepeästi leikkiä omasta ehdolle asettumisestaan: ”Lopuksi vielä varovaisesti muistuttaisin, että olen itsekin ehdolla”, heh heh röh röh. Samaan päivään ajoittunut hallituskumppani kokoomuksen puheenjohtajavaihdos tuntui Sipilän palvontaan nähden hullunkuriselta varsinkin, kun hallituksen kovan oikeistolaisen linjan kuvittelisi miellyttävän enemmän rivikokoomuslaista kuin -kepulaista. Sipilän asemaa puolueen johtotähtenä ei tunnu horjuttavan mikään, päinvastoin: keskustelua puoluesihteerin ja varapuheenjohtajien valinnasta sävytti ennen kaikkea se, että puoluejohtoa ollaan valitsemassa Sipilälle, Juhan tueksi ja avuksi, ei palvelemaan puoluetta ja sen kenttää.

Miten tällaiseen tilanteeseen on tultu? Kun hallitusohjelma vuosi sitten julkaistiin, se kohtasi aika kipakkaakin – osittain jopa julkista – arvostelua puolueen sisällä. Sipilän keinoja pidettiin liian kovina. Suomenmaan puoluekokouksen alla ilmestyneessä numerossa väistyvä puoluesihteeri Laaninen avaa: lopputulos ratkaisee. Pragmaattiset kepulaiset ovat antaneet anteeksi keinot, kun ne näyttävät johtavan edes tyydyttäviin lopputuloksiin. Kun päälle lisätään vielä pieni alkiolaispesu, tyytymättömyys on sillä taputeltu. Alkion (Jeesuksen) asettaman Sipilän (paavin) asema on järkähtämätön.

Puoluekokouksen aikana kävin kuuntelemassa sekä varapuheenjohtajapaneelin että puoluesihteeripaneelin. Molemmissa keskusteltiin puolueen tulevaisuudesta ja siitä, tulisiko keskustan keskittyä hankkimaan mahdollisimman paljon jäseniä vai aktiivisia sellaisia. Selkeästi kumpikin olisi tarpeen, sillä vaikka kokouksessa näkyi jonkin verran keskustanuoria ja muita nuoren polven kepulaisia, oli kepulainen kansanjuhla ensisijaisesti seniorikansalaisten juhla. Kolmekymppiset loistivat poissaolollaan.

Molemmissa paneeleissa keskusteltiin kepulaisuuden suhteesta kaupunkilaisuuteen. Lähes kaikki ehdokkaat totesivat, että äänestäjiä ja aktiiveja tarvitaan myös ”isoista eteläsuomalaisista kaupungeista”. Samassa tilaisuudessa ja promootiomateriaaleissaan useampi varapuheenjohtajaehdokas osoitti oman pätevyytensä ahkerana työntekijänä sillä, että he ovat luoneet paskaa tai nousseet aamulypsylle. En pilaile. Akateemista tietotyötä isossa eteläisessä kaupungissa tekevänä ihmisenä kulmakarva nousi vääjäämättä. Paskanhajulla työn ja ihmisluonteen lujuuden osoittaminen samaan aikaan epäsuorasti kertoo niille, jotka eivät omaa asiantuntijuuttaan ko. toimilla ole hankkineet, että kyseessä ei ole heidän puolueensa. Yhdistelmä on täysin ristiriitainen ja mahdoton: samaan aikaan ei kannata kaivata kaupunkilaisia aktiiveja ja pitää yllä mielikuvaa, että vain paskaa luonut ihminen voi ymmärtää, mitä on elämä.

Lohdutukseksi on todettava, ettei kepu ole ainoa mahdottoman ristiriidan repimä puolue. Vasemmistolla on omat kysymyksensä suhteessa savupiippuvasemmistolaisuuden ja urbaanien punavihreiden kannattajien yhdistämiseen. Demareiden pitäisi löytää keino luotsata täysin työmarkkinajärjestelmään ja ay-liikkeeseen nojaava puolue tulevaisuuteen, jossa työn käsite murtuu ja kolmikanta on toistuvasti uhattuna. Kokoomus painii liberaaliuden ja konservatismin epäpyhää mutapainia. Helppoa ei oo kellään.

Keskustalaisten toimijoiden mukaan kaupungeissa ei tunneta ”keskusta-aatetta”. Aloin pohdiskella asiaa ja totesin, että ongelma lienee, että ”keskusta-aatetta” ei tunne kukaan kepun ulkopuolella. En minä tiedä, mikä on ”keskusta-aate”. Poliittisesti sitoutumattomana mutta politiikkaa harrastavana ymmärrän, mikä ideologia ajaa ja yhdistää sosialidemokraatteja, vasemmistolaisia, vihreitä ja kokoomuslaisia. RKP, perussuomalaiset ja keskusta näyttäytyvät minulle kansanliikkeinä, joilla ei ole yhtenäistä ja omintakeista ideologista aatetta. En sano tätä ollakseni ilkeä vaan koska vilpittömästi ajattelen näin. Kepulaisen aatteen ideologinen ydin tulisi kirkastaa, jos mielii sen houkuttelevan pariinsa toimijoita, jotka eivät synny kepulaisiksi.

Varapuheenjohtajaksi puoluekokouksessa valitun Katri Kulmunin vaalislogan oli ”jos keskusta syntyisi tänään”. Seurueemme kyynisimmät totesivat, että slogan on paradoksi: keskustaa ei tämän päivän Suomeen syntyisi. Mielestäni arvio on näkemyksetön ja virheellinen.

Vaikka kepulaisilla on paljon tekemistä maalaisuus-kaupunkilaisuus, paskanhaju-tietotyö -dikotomioidensa kanssa, heillä on yksi ehdoton valttikortti, joka tekee keskustasta edelleen ja vielä pitkään relevantin tekijän puoluekentällä. Kepulaiset eivät syyllistä ihmisiä kotiseuturakkaudesta. He ymmärtävät paikallisuusidentiteetin emotionaalisen ja poikkileikkaavan rakenteen ja käyttävät sitä hyväksi.

Olen itse kielen ja kulttuurin tutkija. Ihmisen kotipaikka ja paikkakytkös ei ole epärelevantti ja mitätön asia vaan vaikuttaa elämäämme monin tavoin. Paikallisuus kuuluu puheessamme, se vaikuttaa ihmissuhteisiimme, se on muistoja ja merkityksiä, jotka nivoutuvat identiteettiimme ja tekevät meistä meidät.

Reaalipolitiikka on tietenkin asia erikseen: Miten paljon julkisella rahalla tulee pitää yllä sellaisia palveluita, joille ei riitä käyttäjiä? Se on kokonaan toinen keskustelu, enkä tarkoita mennä nyt siihen. Haluan kääntää huomioni asenteisiin ja puhumisen tapoihin: nk. helsinkiläisten vihreiden suhtautuminen haja-asutusalueilla asuviin kulueränä ja irrationaalisina periferian hurupäinä tulee edelleen luomaan tarpeen keskustalle ja sen ajamalle politiikalle. Reaalipolitiikalla ja niillä politiikan keinoilla, joilla kuntarakennetta ja siihen kytkeytyvää soteuudistusta tehdään, ei välttämättä edes ole väliä. Kyse on siitä, mikä arvo ihmisten oikeudelle paikkaan kytkeytyviin tunteisiin annetaan. Ironista on, että suurin osa nk. helsinkiläisten vihreiden kaupunkirakkaudesta ei oikeastaan kytkeydy mihinkään ”järkevään”. Helsinkiä pidetään parhaana paikkana ihmisen elää ei niinkään sen palveluiden tai muun ”rationaalisen” syyn vuoksi vaan siksi, että Helsingillä paikkana on myös emotionaalinen merkitys elävänä, tapahtumarikkaana ja kauniina kaupunkina. Mutta kun kyse on pääkaupungista, siihen kohdistuva rakkaus on urbaania, ihanaa ja oikeutettua. Kun rakkaus kohdistuu johonkin peräperseen pikkukuntaan, onkin kyse hupsutuksesta ja itsekkäästä kulueräilystä, jonka maalaiset tuottavat helsinkiläisten veronmaksajien maksettaviksi.

Valitettavan usein paikallisuuteen liittyvät keskustelut myös kärjistyvät kahden ääripään välille: toisaalla on Helsinki ja metropolialue ja toisaalla ”maakunnat”. Uusimaakin on maakunta, ja Suomessa on Helsingin, Espoon ja Vantaan lisäksi lukuisa määrä elinvoimaisia kaupunkeja ja kuntia. Asetelma ei ole niin vastakkainen. Valitettavasti vain keskusta tuntuu puolueena ymmärtävän tämän kunnolla.

Keskustalaisuus jatkaa kiehtomistaan, koska en puoluekokousvierailunkaan jälkeen vielä ymmärrä sitä. Haluan kiittää Suomen Keskustaa siitä, että se avosylin kutsui minut ja muita tutustumaan itseensä. Se on puolueelta osoitus siitä, että se uskaltaa käydä keskustelua omasta luonteestaan myös muiden kuin omien alkiolahkolaisten kanssa. Sellaisella puolueella uskon olevan valoisa tulevaisuus.