Olen ollut tänään sairaslomalla flunssan vuoksi. Nukuin keskipäivän huitteilla pitkät päiväunet. Kun heräsin unilta, sosiaalinen media oli räjähtänyt. Somekohut tuntuvat olevan jokaviikkoisia, mutta niiden aihe harvemmin on juhlarahat. Olo oli kuin Ihmemaahan toikkaroineella sienipäisellä Liisalla.
Yritetäänpä hahmottaa Ihmemaa-Suomen juhlarahakohun aikajanaa: Ensimmäisessä aallossa pahennusta herätti sisällissodanaikaista teloitustilannetta esittävä juhlaraha. Seuraavaksi Petteri Orpo huikkasi ovensuusta rahan olevan mauton ja taiteilija ihasteli sen aiheuttamaa kohua. Sitten spekuloitiin, pitikö Orpon tietää juhlarahan kammottavasta kuvasta ja onko itse asiassa hyvä, että valtiovarainministerillä ei ole aikaa tarkistaa juhlarahojen visuaalista ilmettä. Loppunostatuksena paheksuttiin vielä saman sarjan ”globaali oikeudenmukaisuus” -rahaa, joka esittää Välimereen syksyllä 2015 hukkunutta lasta, josta levinneet kuvat ovat nousseet pakolaiskriisin ikoniksi kuin Vietnamin sodan alasti juokseva lapsi ikään. Lopulta juhlarahat vedettiin pois. Sekä taiteilija että juhlarahalautakunnan puheenjohtaja (mikä luottamustoimi!) ilmaisivat olevansa pahoillaan lopputuloksesta. Lopuksi vielä internet teki internetit. Aika tähän moninaiseen tapahtumasarjaan meni vajaat kuutisen tuntia.
Koko tapahtumasarja tuntuu absurdilta sketsiviihteeltä. Nyt en yksin tarkoita kolikkoa ja siihen kaiverrettuja aiheita vaan myös niiden synnyttämää reaktiota ja tuon reaktion välitöntä vaikutusta.
Puhutaan ensin niistä kolikoista.
Kun näin sisällissota- ja globaali oikeudenmukaisuus -kolikot, niiden esittämät aiheet tuntuivat vääriltä ja banaaleilta. Millainen juhlan aihe on teloitus tai lapsen kuolema? Sitten ryhdyin miettimään juhlarahan konseptia. Se osaltaan kanonisoi satavuotiaan maamme historiaa, joka ei koostu yksin iloisista aiheista. Juhlarahat ovat satavuotiaan Suomen juhlarahoja, eivät yleisesti iloisten aiheiden mynttejä. Olisiko viittaus sisällissotaan pitänyt jättää kokonaan sarjasta ulos? Jos ei, miten sisällissota olisi pitänyt kuvata kolikkoon niin, että se ei olisi ollut makaaberi? Miten pakolaiskriisi pitäisi kuvata niin, että se ei olisi vastenmielinen? Ovatko vaihtoehdot todella ”esitä asia kauniisti” tai ”älä esitä sitä ollenkaan”?
Vaikka intuitioni sanoo muuta, olen hetkellisen pohdinnan jälkeen sitä mieltä, että asiat kuten sisällissota ja pakolaiskriisi kaikkine verisine käsineen kuuluvat Suomen historiaan ja on siksi tärkeää, että myös niiden kaltaisia kipeitä aiheita käsitellään teoksissa, jotka kanonisoivat tuota historiaa. Tällaisia kanonisoinnin välineitä ovat myös juhlarahat.
On sitten asia erikseen, oliko taiteilijan valitsema ilmaisukeino asiallinen. Molemmat vastareaktion herättäneet kolikot on työstetty valokuvista – hyvin tunnistettavista sellaisista. Jos kolikoissa olisi käytetty enemmän taiteilijan orginaalia luomisvoimaa ja symboliikkaa suoran ilmaisun sijaan, kohu tuskin olisi syntynyt. Tämäkin on kiinnostava itsereflektion paikka. Miksi sota, kuolema ja historian kipeät tapahtumat täytyy esittää meille kyyhkysinä ja purjeveneinä, että pystymme kohtaamaan ne?
Eniten kolikkokohussa minua liikautti jo tuttu somekohun mekaniikka: se hyökyy aallon lailla, järjettömän nopeasti ja vaatii kohteeltaan nopeaa ja täysin virheetöntä puolustusta. Tässä tapauksessa ministeri veti juhlarahat pois alle kuudessa tunnissa. Niin mahtava on somen ja joukkoraivon voima.
Kysymys, jota edelleen jään aprikoimaan, on se, onko tämä nopean reaktiivisuuden aikakausi hyväksi ihmiskunnalle. Useimmiten ne astetta punnitummat ja siten analyyttisemmat vastineemme eivät ole kymmenissä sekunneissa Facebookin tai Twitterin tekstikenttään vilahtavia pöyristymisiä. Ja kuitenkin, ne pöyristyksemme saavat muutosta aikaan.
25 huhtikuun, 2017 @ 18:52
Itselläni ainakin tuli tunnistettavista kuvista sellainen olo, että tässä tilanteessa valtaapitävä käytti kuvia kysymättä lupaa kohteilta (tai käytännössä omaisilta), joita sama valtaapitävä on jo vahingoittanut. Samalla tuli myös sellainen olo, että valtaapitävä taho ikään kuin pyytää, mutta myös itse antaa itselleen anteeksi tekonsa. Makaaberit kirjoitukset ”nostalgiasta”, ”saavutuksista” ja ”voitoista” vielä korostivat tosi omituista kontekstia.
Mielestäni on siisti ajatus, että satavuotisjuhlintaan kuuluisi sekä historian onnistumisien että epäonnistumisien esilletuominen ja pohdiskelu, eikä sen välttämättä tarvitse olla kaunista. Olen kuitenkin aika varma (vaikken keksi tässä nyt esimerkkiä keksimään), että samat ajatukset olisi voinut esittää tyylikkäämmin eikä välttämättä edes siloitellummin. Esitellyt kuvat kumminkin tuntuivat hyväksikäytöltä ja todella laiskalta suunnittelulta. Lisäksi, kuten Maria Pettersson jossain sanoi, tällaisten rahojen kohdalla olisi tuntunut sopivammalta ja kunnioittavammalta puhua ”muistorahasta” kuin ”juhlarahasta”.
25 huhtikuun, 2017 @ 20:31
Minua itseäni noissa kolikoista ärsytti eniten se markkinointiviestintä siinä ympärillä. ”Upeat, nostalgiset kolikot” aivan kammottavista tapahtumista. ”Kansakunnan synkimmät hetket kolikossa naminami.” Jos ne olisi brändätty alusta asti ”muistokolikoiksi” ja markkinointi olisi nimenomaisesti avannut sen, että näissä kuvataan kammottavia tapahtumia ja kohtaloita ja että on tarkoituskin nostaa keskusteluun myös ne hetket kun maalla ei mennyt hyvin, niin suhtautumiseni olisi ollut varmaankin erilaista. Nyt kolikoista viestintä tuntui lähinnä pesevän sosialistien ampumisen nostalgiseksi muistoksi.
26 huhtikuun, 2017 @ 14:54
Mielestäni tässä analyysissa on se heikkous, että vedetään yhtäläisyymerkit kaiken taiteen ja juhlarahainstituution välille. Samoin juhlarahainstituutio typistetään ”muutamaksi kolikoksi”, vaikka se on kuitenkin niin tärkeä kansallinen instituutio, että siitä päättää ministeri. Voi toki olla perustellusti sitä mieltä, että koko insituutio on typerä ja tyhjänpäiväinen, mutta kun sellainen kerran on, ei voi olettaa, että muutkin ovat sitä mieltä että se on typerä.
No sitten se sisältö. Se, että ei esimerkiksi halua nähdä muutama vuosi sitten kuolleen arfikkalaisen lapsen kuvaa sumeilematta omittuna ”Suomen haasteeksi” Suomen valtion juhlarahassa, ei vielä kerro mitään siitä, onko valmis käsittelemään ikäviä aiheita ylipäänsä. Tämä on nähdäkseni ohipuhumista, sillä en ole nähnyt ainuttakaan puheenvuoroa, jossa sanottaisiin, että ikäviä asioita ei taiteessa tai elämässä saisi käsitellä.
Kolikko ei myöskään ole vain kolikko, vaan se on kontekstoitu rahapajan myyntiteksteillä (olennaisempaa) ja myöhemmin taiteilijan haastatteluilla (vähemmän olennaista – myi työnsä jo rahapajalle). Kun niitä katsoo tarkemmin:
”Voimme käsitellä kolikossa myös vaikeita asioita Suomen juhlavuotena. Se osoittaa valtion kykyä selvitä myös ongelmista, koska osaamme käsitellä niitä, Suppanen summaa.” (IS 25.4.) Välimereen hukkuneen lapsen ruumiin kuvalla Suomen itsenäisyýden juhliminen hakenee makaaberiudessaan vertaistaan maamme historiassa. Semminkin kun kyseisen lapsen kuoleman jälkeen Suomi on ”selvinnyt” tästä ”käsittelemästään ongelmasta” lähinnä kiristämällä pakolaispolitiikkaansa, eli vaikeuttamalla avun saamista. Kuitenkin taiteilija selvästi kehystää tämänkin ohimeneväksi ongelmaksi, joka on ”osattu käsitellä”. En muista, että esimerkiksi vietnamilaislasten napalmikuvia olisi tähän mennessä iljetty käyttää osoituksena suomalaisten vaikeuksista, mutta prove me wrong.
Taiteilija on myös päättänyt ottaa käyttöönsä nimeltä tunnetun pikkulapsen ruumista kantavan miehen kuvan, ja sanoa, että ”olennaista on auttaja, ei hukkunut pikkupoika” (Yle 25.4.). On tietysti ensinnäkin banaalia puhua auttajasta, kun lapsi on jo kuollut koska häntä EI autettu, mutta lisäksi taiteilija ei ole selvästi uhrannut ajatustakaan sille, että kyseessä on vasta tovi sitten kuollut ihminen. Kuinka todennäköistä on, että suomalaiseen kolikkoon päätyisi suomalainen tunnettu perhetragedia ja vieläpä niin kehystettynä, että ei se retkottava lapsen ruumis ole edes olennaista? Luultavasti täällä haluttaisiin kunnioittaa kuolleen muistoa ja ihmisarvoa. Afrikkalainen pikkulapsi kuitenkin kelpaa epäolennaiseksi taustaksi sille, että suomalainen voi käsitellä omia murheitaan sopivan etäältä.
Rahapaja myös markkinoi tämän kolikkosarjan kertovan ”Suomen itsenäisyyden tarinan saavutusten ja voitettujen vaikeuksien kautta”. Sota Syyriassa jatkuu, Välimereen hukkuu edelleen ihmisiä niinkuin ennenkin, mutta heistä on tuntunut ja haastattelujen perusteella edelleen tuntuu hyvältä ajatukselta valjastaa muutama vuosi sitten kuollut afrikkalainen pikkulapsi symboloimaan ”Suomen voitettuja vaikeuksia”. Rahapajan ja taiteilijan näkemys kuitenkin on, että voimme kollektiivisesti todeta, että tämän vaikeuden yli on päästy voitokkaina.
Kuten Joonas ylempänä toteaa, kolikot olisi voitu kehystää toisinkin asiallisilla saateteksteillä, mutta niin ei päädytty tekemään, vaan tehtiin naminami-nostalgiasarja. Sitä eivät muuta jälkikäteiset selittelyt eikä viestintuojien ampuminen sivistymättöminä tai kyvyttöminä käsittelemään vaikeita aiheita. Vaikeiden aiheiden käsittelykyky ei edellytä sensitiivisyyden ja harkintakyvyn hylkäämistä, kyseessä ei ole ala-astemainen kilpailu siitä, kuka kestää raainta settiä.
26 huhtikuun, 2017 @ 17:23
Harmi, jos analyysini on mielestäsi ”ohipuhumista” – sen oli tarkoitus olla puhumista itse aiheesta. Kun eilen seurasin keskustelua tuntui, ettei itse aiheesta juurikaan puhuttu: miksi kolikot ovat loukkaavia? Oliko loukkaavaa itse aihe (tämä korostui useassa ulostulossa: teloitustilanne nähtiin loukkaavana) vai konteksti (teloitustilanne _juhla_rahassa)? Jos ne ovat loukkaavia, mikä esitystapa toimisi paremmin? Oma analyysini on toki pikaisesti kirjoitettu, eikä minulla ole kovin naulittua mielipidettä juhlarahainstituutiosta saati siitä, millaisia kolikoiden ”olisi pitänyt olla”. Seurasin vain hämmentyneenä sitä, miten mustavalkoista keskustelu oli. Omat näkemyksesi ja kommenttisi on analyyttinen ja tarpeellinen kommentaari ja näkökulma aiheeseen, kiitos siitä.