Muistan oikein hyvin Sakari Piipon kuvat, jotka julkaistiin Raymond-lehdessä viime maaliskuussa. Taisin jakaa linkin juttuun sosiaalisessa mediassakin. Piipon ”Valtioneuvosto” -niminen kuvasarja uurteisista miesten kasvoista, asennoista ja ilmeistä toi uutta perspektiiviä vakavien, pönöttävien päätöksentekijöiden kuvastoon. Miehet näyttäytyivät kuvissa ihmisinä. Politiikka näyttäytyi inhimillisenä.
Tänään luin Suomen kuvalehden jutun (ks. myös Journalisti) siitä, miten valtioneuvoston kanslia on tehnyt kaikkensa sensuroidakseen kuvat. Olen järkyttynyt, että se on onnistunut niinkin hyvin, ettei Raymondin juttua – ja siten kuvia – löydy enää internetistä.
Käsillä on kaksi kysymystä. Toinen on filosofisempi, johtajuuteen ja johtajien brändinvarjeluun liittyvä seikka. Toinen on suoraviivaisempi ja liittyy siihen, onko valtionhallinnon valtakeskittymän ihan ok uhkailla äitiyslomasijaisuuden tehnyttä yksittäistä freelancer-valokuvaajaa.
Aloitetaan filosofiasta.
Olen pyöritellyt jonkin verran akateemisen johtajuuden kysymyksiä ja miettinyt ylipäätään sitä, mikä tekee hyvän johtajan. Nyt valehtelin. Oikeasti en ole miettinyt hyvää johtajuutta vaan sitä, että mikä niistä Juha-nimisistä miehistä tekee sellaisia, että me valitsemme ne toistuvasti ihan oma-aloitteisesti johtajiksi, vaikka ne eivät sitten välttämättä sitä hommaa hanskaa.
Miettiessäni johtajuuden kysymyksiä törmään uudelleen ja uudelleen arvovallan käsitteeseen. Johtajalla on oltava arvovaltaa, jotta hän on uskottava. Tämän ajatuksen voin ainakin jollain tasolla allekirjoittaa. Uskottavuus lähtee kunnioituksesta, ja kunnioitetut ihmiset ovat arvovaltaisia, tavallaan.
Kuitenkin, kun arvovallan vaaliminen menee varsinaisen johtajuuden edelle, ongelmat alkavat. Kaikki eri mieltä johtajan kanssa olevat muuttuvat yhtäkkiä uhaksi, sillä kritiikin sisällön kuuntelemisen sijaan johtaja keskittyy pelkäämään, että hänen uskottavuutensa kärsii, jos joku muu onkin oikeassa. Inhimillisyyden ja heikkouksien näyttäminen muuttuu mahdottomaksi, sillä se rapauttaa arvovaltaa.
Valtioneuvoston kanslian sensuuripyrkimykset, jotka saavat alkunsa huolesta, että ministerien uskottavuus rapautuu, on elävä esimerkki tällaisesta maskuliinisen arvovallan pakokauhuisasta vaalimisesta. Samaan aikaan se onnistuu muistuttamaan teini-ikäisten välistä riitaa, kun toinen on mennyt julkaisemaan instassa kuvia, joissa toinen näyttää siis ihan kaameelta.
Tähän päättyy jupakan humoristinen puoli.
Vakavastiottaen on aivan kertakaikkisen järkyttävää, että valtioneuvoston kanslia, joka on suomalaisen poliittisen vallan päämaja, syventyy sensuroimaan journalistista ja taiteellista työtä tällaisella määrätietoisuudella. Olen aivan varma, että Suomen kuvalehden juttuun päätyneet uhkailun ja painostuksen muodot eivät ole koko totuus.
Surkuhupaisaa on, että kuvasarja ei oman valistuneen arvioni mukaan ole vähentänyt millään tavalla niissä esiintyvien ihmisten arvovaltaa. Kuten mainitsin, ne tekivät poliitikoista ja sitten politiikasta inhimillistä.
On kuitenkin huomattava, että ei ole vain viestinnällisen maineensuojelun hätävarjelun liioittelua, kun valtiovalta pyrkii rajoittamaan toimittajien ja taiteilijoiden työtä. Kyse ei ole siitä, että vanhojen printtimedioiden kouluttamat, 80-luvulla viestinnälliset oppinsa saaneet viestintäpäälliköt eivät osaa toimia nykyaikaisessa ja nopeatempoisessa viestinnän maailmassa, jossa brändi ja maine rakentavat itse itsensä ja ne voi varjelulla lähinnä pilata. Kyse on oikeusvaltion perustavanlaatuisesta hygieniavaateesta: valtiovallan ei tule puuttua journalismiin ja journalistien toimintaan uhkailemalla ja kiristämällä yksittäisiä toimittajia.
On toki mahdollista, että tilanne on eskaloitunut poliitikkojen ja virkamieskunnan tietämättä. Viestintäjohtaja Mantila on aikaisemminkin osoittanut erityisen taidokasta pelisilmää sen suhteen, miten ihmisiä kohdellaan ja omat mokat korjataan. Jos kyse on Mantilan sooloilusta, pitäisi kaverille antaa mitä pikimmiten kenkää. Joka tapauksessa valtioneuvostossa on herättävä huomaamaan omien tekojen vakavuus: Tässä ei nyt ole kyse siitä, miltä te niissä kuvissa näytätte. Tässä on kyse siitä, miltä te saatte suomalaisen oikeusvaltioperiaatteen mukaisen lehdistönvapauden näyttämään. Se ei ole asia, jolla sopii pelleillä.