Facebooktwitter

Sain sähköpostiini eilen anonyymin ja vähäsanaisen palautteen, joka oli otsikoitu ”Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää”. Keskeinen sisältö oli linkki kahteen artikkeliin: kolumniin, joka käsittelee miesten sukupuolirooliin liittyviä rakenteellisia epäkohtia sekä artikkeliin, jossa kyseenalaistetaan se tosiasia, että naiset saavat työstään vähemmän palkkaa kuin miehet.

Tuijotin sähköpostia kauan ja mietin, mitä pitäisi tehdä.

Tavallaan viesti tuntui ystävälliseltä keskustelunavaukselta. Toisaalta vähäsanaisuus ja se, että viesti oli lähetetty selkeästi feikatusta sähköpostiosoitteesta tuntui tylyltä ja epämiellyttävältä.

Aluksi mietin väsyneenä: Mikä helvetin päivystävä feministitoimisto minusta on tullut? Miksi juuri minun pitäisi jaksaa vastata jollekin anonyymille jantterille, joka ei viitsi edes nimeään paljastaa (kun itse taas otan paskaa niskaan ihan reippaasti kirjoittamalla omalla nimellä ja naamalla nettiin)? Olen toki feministi, mutta olen myös sisko, teatterinystävä, kirjoittaja, jatko-opiskelija, koiranomistaja, tytär, ikuiseen marraskuuhun väsynyt, joulukorttien lähettämisestä stressaava ihan tavallinen nenää kaivava ja persettä raapiva ihminen. Joulukorttivastuun lisäksi en jaksaisi toimia minään feminismin yövartion alati päivystävänä mustaviittana.

Huokaisin, sillä tiesin, että vastaan kuitenkin. Minä nimittäin uskon dialogiin ja siihen, että rauhallisella keskustelulla ja harkitulla argumentaatiolla ja vuorovaikutuksella me voimme ihan oikeasti löytää samanmielisyyttä – tai vähintäänkin ymmärtää erimielisyyttämme paremmin. Koen, että meillä kaikilla on vastuu yrittää ymmärtää ja lempeästi vakuuttaa toisiamme. Jos käännän selkäni tällaiselle keskustelunavaukselle, käännän selkäni ymmärryksen tuomalle paremmalle tulevaisuudelle. Ei minusta ole siihen.

Niinpä, rakas ”Syrjitty”, minä päätin vastata sinulle. Teen sen julkisesti täällä blogissani, jotta muutkin kaltaisesi saavat nyt kerralla tietää, mitä päivystävä feministi näistä asioista oikein kelailee.

Sampo Järven Metroon kirjoittama kolumni on hyvä. Se on sitä kirjallisesti (ihanan mahtipontisen lyyrisesti kirjoitettu!) ja se on sitä sisällöllisesti.

Olen keskustellut usein naispuolisten ystävieni kanssa, olisivatko he mieluummin miehiä. Moni olisi. Eräs ystäväni sanoi: ”Minusta olisi mahtavaa, että voisin vain sanoa mielipiteeni ja tulla kuulluksi ilman, että kuulijat keskittyisivät analysoimaan tiedostamattomasti tai tiedostaen, että olenko sitä mieltä vain koska olen nainen ja voinko tietää asiasta, koska olen nainen”.

Ymmärrän turhautumisen, tunnistan sen. Siitä huolimatta valitsen itse aina uudelleen olla nainen, pääasiassa niistä syistä, jotka Järvi kolumnissaan mainitsee.

Intuitiivisuus ja tunne-elämän intensiivisyys ovat identiteettini ytimessä. Ne ovat myös luovuuteni ja siten älyni lähde. Intuitiivisuus ja emotionaalisuus ovat feminiinisiksi miellettyjä piirteitä. Tiedän, että jos olisin syntynyt maailmaan mieheksi, minua olisi painostettu olemaan muuta kuin olen. Olisin ollut mieheksi outo, huono. Olen naiseksikin, toki, kovan ääneni ja kunnianhimoni vuoksi. Mutta niiden arvosteleminen ei vituta niin paljoa, ei satutakaan useimmiten.

Tietenkin minä symppaan miehiä, jotka nostavat esiin miehisyyteen liittyvää syrjintää ja rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia. Olen feministi parantaakseni ihmisten elämää, en parantaakseni naisten elämää. Feminismi pyrkii purkamaan sukupuolen ympärille rakennettuja oletuksia, stereotypioita ja odotuksia. Se pyrkii tekemään tilaa moninaisuudelle – monenlaisille miehenä ja naisena olemisen tavoille. Feminismi taistelee sen puolesta, että saisimme olla ihmisiä ja sellaisena kuin olemme hyväksyttyjä, haluttuja ja onnellisia.

On myönnettävä, että minulla on avoimen vihamielinen suhde moniin ”miesasialiikkeen” miehiin. Heidän kannanotoistaan ja kirjoituksistaan nimittäin ei heijastu pyrkimys purkaa rakenteita, joista Sampo Järvikin kolumnissaan kirjoittaa. Sen sijaan he tuntuvat haluavan pönkittää rakenteita ja oletuksia, jotka mahdollistavat syrjinnän ja pahoinvoinnin: miehen roolia metsästäjänä, johtajana ja suojelijana, jolla ei ole oikeutta tunteisiin vaan pakottava tarve seksiin. Naisen roolia huolehtijana ja ylläpidettävänä, seksin antajana, ei siitä nauttijana. Nämä ahtaat roolit ovat vahingollisia sekä miehille että naisille. Lisäksi ne ovat naiiviudessaan ihmisyyden moninaisuuden kirjoa halveksuvia, lähes naurettavia.

Naurettavia ne eivät kuitenkaan ole, ne ovat todellisuutta, jossa elämme ja niillä on todelliset seuraukset. Yksi seuraus on esimerkiksi palkkaepätasa-arvo.

On totta, että miehet tekevät keskimääräisesti enemmän töitä kuin naiset. Tämä johtuu siitä, että naisen asema kotona on edelleen horjumaton. Suomalaisista vanhempainvapaista 97% käyttää perheen nainen. Kun kahden ihmisen pitää sovittaa perhe ja työ yhteen, mies tekee ylitöitä ja nainen hakee lapset tarhasta. Toisesta näkökulmasta se tarkoittaa, että miehillä ei edelleekään ole tasavertaista roolia vanhempana, mikä puolestaan näkyy siinä, että miehet häviävät huoltajuuskiistat.

Tämä kaikki, jossa työn ja perheen suhde ajankäytöllisesti nivoutuu palkkaukseen ja toisaalta huoltajuuteen ja tasa-arvoiseen asemaan vanhempana, on monimutkainen ja sukupuolettunut vyyhti, jota feminismi yrittää ratkoa. Sukupuoleen liittyvä syrjintä ja rakenteelliset epäkohdat eivät koskaan ole ”vain” naisten tai ”vain” miesten asia, tai missään nimessä kilpailu siitä, kenellä menee huonommin. Olemme kaikki samojen rakenteiden vankeja.

Jos ihmisten elämän ja siten maailman parantaminen kiinnostaa, suosittelen feministiksi ryhtymistä. Joukkueeseen mahtuu kyllä.