Facebooktwitter

Mikään ei surustuta marraskuista maanantaita niin paljoa kuin epä-älyllinen, suorastaan foliohattuisa kritiikki asiasta, jota sinänsä on tärkeää kritisoida.

Viimeisien muutaman päivän ajan tällä teemalla on puhututtanut ylioppilastutkinnon hyödyntäminen yliopistojen opiskelijavalinnoissa. Joku tarkkasilmäinen nappasi työryhmän valmistelusta syntyneen ohjeellisen pisteytystyökalun ja sitten päästiin yhdessä kauhistumaan salaliittosammakon hengessä, miten kyseessä on itse asiassa vuosia jatkunut kokoomuksen ja EK:n salaliitto painottaa matemaattisluonnontieteellisiä aineita oikean sivistyksen, eli taideaineiden, kielten ja humanististen reaaliaineiden sijaan. (1, 2 & 3)

Käsittelen tässä blogauksessa keskusteluun liittyvät mielestäni suurimmat virheelliset olettamukset.

”Taustapisteet ’sanellaan ylhäältä’ ja puututaan siten yliopistojen yksiköiden autonomiaan”

Lähdetäänpä ihan aluksi pohtimaan miksi tällaiseen yhteiseen pistetaulukkoon on haluttu siirtyä. Perusteet löytyvät OHA-forumin sivuilta. Ne kuulostavat nimenomaan hakijan näkökulmasta aika hyviltä ideoilta. On mielestäni ihan perusteltua yrittää saada kansallisesti aikaan malli, joka on hakijan näkökulmasta selkeä. Toisin sanoen on hyvä että hakija voi luottaa, että hänen ylioppilaskirjoituksiensa tuomia pohjapisteitä ropisee yliopistosta riippumatta samalle alalle pyrkiessä jotakuinkin samoin perusperiaattein.

Mallin luonnos ei ole tullut ministeriöstä, vaan se on opintohallintoforumin valmistelema. En tiedä parempaa alustaa yhteisen luonnoksen valmistelulle. Jos valmistelu ei tosiasiassa ole ollut yhteistä, se on sitten asian erikseen. Joka tapauksessa tällaisen yliopistojen taustapistelaskutavan yhdenmukaistamisen on sinänsä ”ylhäältäpäin sanelun” sijaan järkevä ja oikeudenmukainen koulutuspoliittinen tavoite, jonka keskiössä on hakijan elämän helpottaminen. Taulukko tarjoaa mittavat mahdollisuudet soveltamiselle ja hakukohde saa edelleen itse määrittää, mitkä aineyhdistelmät kerryttävät eniten taustapisteitä. Tämä kaikki selviää taustamuistiosta.

”Taustapisteillä pyritään määrittämään aineiden keskinäinen arvoasteikko”

Palkka ei määritä työn arvostusta. Myöskään opetussuunnitelman tuntijako ja taustapistetaulukko eivät aukottomasti määritä sitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. On ymmärrettävää, että eri alojen opettajat ja edustajat tuppaavat näkemään asian niin. Kyse on kuitenkin paljosta muustakin.

Taustapistetaulukoissa on perinteisesti saanut eniten pohjapisteitä pitkästä matematiikasta ja äidinkielestä, koska ne korreloivat parhaiten tulevan opintomenestyksen kanssa myös ihmistieteiden, kuten kauppatieteiden, korkea-asteen opinnoissa (ks. myös nämä tutkimukset). Kyse ei siis ole arvostuksen osoittamisesta vaan puhtaasti valintamekaanisesta seikasta: ei kannata ottaa kuvataiteen arvosanaa valtakunnalliseksi, yleiseksi valintakriteeriksi, koska se ei korreloi opintomenestyksen kanssa. Lisäksi ei ole järkevää painottaa sellaisia aineita, joita kirjoitetaan vähän, koska ne eivät ennusta luotettavasti sitä, miten yo-koearvosana korreloi korkea-asteen opintomenestyksen kanssa. Nämä kaksi seikkaa ovat erittäin järkeviä näkökulmia ylioppilaskokeiden arvosanoihin ja niistä pohjapisteiden antamiseen, mutta vain, jos tosiaan halutaan valita nimenomaan ”parhaiten opinnoissa menestyvät” (palaan näihin ”mitä halutaan valita” -kysymyksiin myöhemmin).

On totta, että painottamalla jotakin tulee samalla kannustaneeksi ihmisiä opiskelemaan tiettyjä aineita. Tämä kausaalivaikutus on hyvä tiedostaa ja siitä voi tulla itseään toistava noidankehä: pisteitä annetaan vähän sellaisista aineista, joita kirjoitetaan vähän, joka johtaa siihen, että niitä kirjoitetaan (ja opiskellaan) vielä vähemmän.

Erityisesti tässä kategoriassa esitetty kritiikki johtuu oikeastaan siitä, että aina ylioppilaskirjoituksista puhuttaessa puhutaan ristiin kahdesta täysin vastakkaisesta asiasta: yleissivistävän lukion päättökokeesta ja pääsykokeesta. Se, mikä on yleissivistävyyden ja lukion sisältöjen kannalta merkityksellistä, ei ole merkityksellistä – tai voi itse asiassa olla haitallista – valintamekanismien kannalta, erityisesti silloin kuin valintamekanismin tarkoitus on valita ”parhaat” eli opinnoissaan mahdollisimman nopeasti hyvillä arvosanoilla etenevät opiskelijat.

”Humanistisia tieteitä ei arvosteta ja pian niitä ei enää opiskella”

Humanistisia tieteitä arvostetaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Se on tutkittu totuus. Humanistisia aineita kirjoitetaan ylioppilaskirjoituksissa edelleen runsaasti. Itse asiassa sen suhteen, minkä alan yo-kokeiden kirjoitusmäärät ovat nousussa ja minkä laskussa, ei löydy mielestäni mitään selkeään jakoa matemaattisluonnontieteellisiin ja ns. humanistisiin aineisiin. Pitkää matematiikkaa ja esimerkiksi maantiedettä kirjoitetaan vähemmän kuin ennen ja kieliä kirjoitetaan ja opiskellaan vähemmän kuin ennen. Jälkimmäiseen ongelmaan toivottavasti löytyy ratkaisu, kun Turun yliopiston valovoimainen ja osaava opetuksesta vastaava vararehtori Riitta Pyykkö saa saatettua loppuun kansallisen kielivarantoselvityksen.

”Kyseessä on dramaattinen muutos, jota on valmisteltu pitkään”

Kun katsoo aikaisempia taustapistetaulukoita, joita yliopistot ovat käyttäneet, ei muutos itse asiassa tunnu ihan hirvittävän dramaattiselta. Suurimman älämölön juurisyy lienee se, että aikaisemmasta oppimäärän mittaan perustuvasta jaottelusta on siirrytty temaattiseen jaotteluun. Tämä on toki ollut pitkäaikainen koulutuspoliittinen tavoite, jonka juuret ovat jo yleisreaalin pilkkomisessa yksittäisiin reaalikokeisiin. Näiden muutosten taustalla on ollut ajatus, että ylioppilaskoetta sovelletaan enenevissä määrin valintakokeena. Valmistelu on tosiaan ollut pitkää, mutta ei mielestäni siinä näkökulmassa, että matemaattisluonnontieteellisten aineiden painoarvoa määrätietoisesti kasvatettaisiin.

”Tämä on EK:n juoni! Ne haluavat täyttää maan diplomi-insinööreillä”

Tämä on ennakkoluuloista uskottavin. Elinkeinoelämän keskusliitolla on ollut hyvin piilottelematon agenda kasvattaa esimerkiksi tekniikan alojen sisäänottoa. Ongelma on se, että hakijamäärät eivät lisäänny, vaikka EK:ssa kuinka käskettäisiin ja suhmuroitaisiin.

Tässäkin on huomattava, että kirjoitettavat aineet määrittävät hyvin epätarkasti alan. Matemaattisluonnontieteelliseltä pohjalta mennään moniin muihinkin töihin kuin teollisuuteen. Se, että EK ajaa matlu-aineiden painottamista ei tarkoita, että aineet sinällään olisivat puhtaan soveltavia sivistävän sijaan. Fysiikka, kemia ja pitkä matematiikka ovat yleissivistyksellisiä aineita ja matemaattisella lahjakkuudella on tutkittuja yhteyksiä esimerkiksi musiikilliseen hahmottamiseen. Vihaan omakohtaisia anekdootteja koulutuskeskusteluissa, mutta kerron sellaisen silti: Luin lukiossa pitkää saksaa. Näin jälkikäteen ajatellen en usko, että minusta olisi tullut sen vähempää sivistynyt, jos olisinkin pitkän kielen sijaan lukenut enemmän matematiikkaa. Diplomi-insinööriä pitkän matematiikan lukeminen ei olisi minusta automaattisesti tehnyt. Erittäin todennäköisesti olisin näissä samoissa hommissa tutkimassa ihmisiä, koska ihmiset ovat aina kiinnostaneet enemmän kuin abstraktit asiat.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, minusta ei ole syytä vähätellä kannustinvaikutuksia, mutta en näe myöskään tarvetta liioitella niitä. Jatkossakin, toivottavasti, opiskelijoiden ainevalinnat määrittää heidän oma kiinnostuksensa ja inspiroiva opiskelijalähtöinen opetus, ei pistetaulukko.

Sinänsä ei ole foliohattuisaa katsoa kriittisesti sitä, millaista osaamista Suomeen poliittisilla päätöksillä tuotetaan. Paras indikaattori tästä ei kuitenkaan missään nimessä ole pohjapistetaulukot vaan opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa laaditut tulossopimukset, joissa määritellään yliopistojen tutkintomäärät määrät – eli ne tutkinnot, joista yliopistot saavat perusrahoituksensa – aloittain. Niistä on nähtävissä halu vähentää humanististen alojen opiskelijamääriä. Mutta edelleen: ihmiset ovat ketkuja, eivätkä tottele EK:ssa tai ministeriössä laadittuja suosituksia oikeista hakeutumisaloista. Ihmiset eivät päätä kiinnostuksen kohteitaan ja tulevaisuuden unelmiaan kiintiöiden perusteella – joillekin aloille on tulijoita ja toisille ei sisäänottokiintiöistä riippumatta. Jos humanistisille aloille jatkossa hakeutuu vähemmän ihmisiä, uskon sen johtuvan ennemminkin valheista liittyen alan synkeisiin työllisyysnäkymiin kuin ministeriön päätöksistä.

Nyt kun olen käsitellyt tämän surullisen pistetaulukon ympärillä käytetyn mielestäni virheellisen argumentaation, haluaisin vielä esitellä muutaman teeman, jotka mielestäni kaipaisivat humanistista kriittistä silmää ja laajaa keskustelua.

Onko ylioppilaskoe on hyvä tapa valita opiskelijoita korkea-asteelle?

Tunnen useita opettajia ja muutaman ylioppilastutkintosensorin. Yksikään heistä ei oikeastaan pidä ylioppilaskirjoituksista. Ne ohjaavat lukioiden opintosuunnitelmien toteuttamista. Toisin sanoen, opettaja ei vain opeta opetussuunnitelman sisältöjä vaan jatkuvasti kertaa ja kärttää yo-koekysymyksiä ja valmentaa opiskelijoita kokeeseen. Jotkut näkevät, että yo-koe toimii opiskelijoiden motivaattorina. Näinkin pienellä pedagogisella osaamisella kuin omani voinee silti selkeästi todeta, että ”koemenestys” on mitä suurimmissa määrin ulkoinen motivaattori, eikä siten oppimisen – sivistyksen – kannalta paras mahdollinen.

Tässä kirjoituksessa on tullut useaan otteeseen esiin, että ylioppilaskokeeseen liittyvää keskustelua leimaa se, että koe yrittää nyt olla samaa aikaa kahta hyvin erilaista asiaa: päättökoe ja valintakoe. Sellaisena se on tuomittu epäonnistumaan.

Toivoisin, että ylioppilaskokeen tarpeellisuutta arvioitaisiin kriittisesti, etenkin lukion opettajien näkökulmasta mutta myös opiskelijavalintojen näkökulmasta. Jos näitä asioita työkseen tekevät ihmiset eivät näe kokeella käyttöarvoa, en ymmärrä, miksi OKM näkisi. Ymmärrän, miksi valtakunnallisesta kokeesta halutaan pitää kiinni (vertailtavuus ja seuranta jne.), mutta joskus meillä voisi olla rohkeutta luopua sellaisista instituutioista, jotka eivät toimi missään niistä tarkoituksista, joihin yritämme niitä käyttää.

Millaisia opiskelijoita opiskelijavalinnoissa nyt valitaan, millaisia halutaan valita ja millaisia pitäisi valita?

Ei ole kovinkaan laajasti tutkittu, miten hyvin korkeakoulujen omat pääsykokeet korreloivat opintomenestyksen kanssa. Niissä tapauksissa, joissa on ollut mahdollisuus tarkastella asiaa on paljastunut, että pääsykokeet eivät korreloi juuri mitenkään sen kanssa, miten opiskelijat opinnoissa menestyvät. Tässä kirjoituksessa oletuksena on, että valintauudistuksen ja myös nykyisten valintojen tarkoituksena on valita ”parhaat” eli ne opiskelijat, jotka opiskelevat mahdollisimman nopeasti mahdollisimman hyvin arvosanoin.

Samaan aikaan Suomessa käydään keskustelua eriarvoistumiskehityksestä. Koulutus periytyy ja aivan säälittävän pieni osuus maahanmuuttajataustaisesta väestöstä päätyy korkeakoulutuksen piiriin. Tämän asian korjaaminen on iso poliittinen tavoite.

Tarkoitukseni on siis herättää keskustelua siitä, voisivatko opiskelijavalinnat perustua jonkin muun asian mittaamiseen kuin potentiaalisen opintomenestyksen ja nopeuden. Koko valintakeskustelu näyttäisi hyvin erilaiselta, jos asettaisimme valintojen tavoitteeksi valita suomalaisiin yliopistoihin mahdollisimman monipuolista osaamista – ei vain niitä yksilöjä, jotka ovat hyviä menestymään niissä formaaleissa arviointimenettelyissä, joilla me olemme tottuneet mittamaan osaamista.

Näitä teemoja – ylioppilastutkinnon soveltuvuutta valintakokeeksi ja toisaalta valintojen tarkoitusta – pyörittelimme pidemmin ja paremmin Selvitysnaiset-podcastissa yhdessä Helsingin yliopiston Jari Lipsasen kanssa.

Soveltavuuden ihannoimisella ja impaktin mittaamisella on haittavaikutuksia!

Kaikkein surullisimmaksi minut koko tässä keskustelussa tekee alojen vastakkainasettelu. Matemaattisluonnontieteellisiä aineita ei nähdä sivistävinä aineina vaan joinain elinkeinoelämän ja teollisuuden käsikassaroina. Näinhän ei ole näreet. Matematiikka on tieteenä ihan yhtä kaukana soveltavuudesta kuin teoreettinen kielitiede. Perusasteelta yliopistoihin ylettyvä tieteenalojen keskinäinen nokittelu on raivostuttavaa ja tylsämielistä.

Minusta kaikki se energia, joka käytetään toisten nokitteluun, tulisi käyttää sen analysointiin, miten sokeasti meillä arvotetaan soveltavuutta. Tieteen ja oppimisen maailmassa olisi hyvä pysähtyä yhdessä puolustamaan perustutkimuksen ja sivistyksen merkitystä. Siinä kaikilla aloilla on yhteinen agenda, sillä mitään soveltavaa ei synny, jos laiskottelulle, uteliaisuudelle ja pitkäjänteiselle pohtimiselle ei anneta aikaa ja arvoa.

Onko reaaliaineiden välillä tarpeen olla taustapiste-eroja, jos niiden valikoivuushyöty on potentiaalisesti yhtä suuri tai pienempi kuin ohjaavuushaitta?

Viimeinen huomioni koskee itse sitä surullista taulukkoa ja siinä olevien reaaliaineiden pisteytyksen oikeutusta. Vaikka ymmärrän piste-erojen takana olevan valintamekaniikkaan perustuvan argumentaation, on minusta silti perusteltua väittää, että tämä arvokeskustelu ja piste-erojen potentiaalinen kannustinvaikutus ei ole tuon piste-erojen mahdollisen hyödyn arvoinen. Vaikka eroja voisi perustellusti rakentaa valintojen näkökulmasta, niitä ei välttämättä kannata tehdä juuri siksi, että pisteytykset ohjaavat opiskelijoiden valintoja, vaikka lukion on jatkossakin tarkoitus olla yleissivistävä.

Lopuksi vielä synkkä yksinpuhelu.

Omasta mielestäni olen onnistunut tässä kirjoituksessa problematisoimaan taustapistetaulukon ympärille räjähtänyttä kritiikkiä, mutta tämä kirjoitus ei tule ikinä tavoittamaan niin montaa ihmistä kuin aiheesta sosiaalisessa mediassa jo aikaisemmin levinneet, mielestäni turhaa vainoharhaa heppoisin perustein lietsoneet kirjoitukset. Koulut ja yliopistot ja humanistien kuppilat ja vasemmistolaisten kahvilat tulevat täyttymään uhriutumishuhupuheista, joiden mukaan paha hallitus kyykyttää ihmistieteitä ja murhaa sivistyksen. Tällainen nähdäkseni täysin epätodenmukainen ja harhainen kritiikki ei paranna suomalaista poliittista keskustelua eikä todellakaan sen koulutuspolitiikkaa.

Toinen näkökulma asiaan on, että valmistelu ja siitä viestiminen on mennyt munille. Opetussuunnitelman tuntijakokeskustelujen aiheuttaman toistuvan naamanraaston ja navankaivelun perusteella olisi pitänyt oppia, että jos ihmisillä on mahdollisuus sydämistyä ja kuvitella arvottavia tärkeysjärjestyksiä ja keskittyä tappelemaan niistä kokonaisuuden miettimisen sijaan, he tekevät niin. Se ei ole mukavaa – se on itse asiassa ihan vitun rasittavaa ja ärsyttävää – mutta luotettavaa siinä mielessä, että niin tapahtuu aina. Siksi valmistelijoiden ja päättäjien tulee miettiä pohjaehdotuksien ja päätöksien viestintä jo valmiiksi kriisiviestintähenkiseksi. Siinä epäonnistuttiin tälläkin kerralla, eikä ministeriö saati OHA-ryhmä ole toistaiseksi vastannut esitettyyn kritiikkiin millään tavalla. Itse ainakin yritin.

14.11. klo 19.20 edit: Korjattu ”kuvaamataito” oikeaan muotoon ”kuvataide” ja oikaistu asiavirhe, että tulossopimuksissa määriteltäisiin sisäänottokiintiöt (niissä määritellään tutkintotuotannon määrä aloittain).