Facebooktwitter

Kirjoitin tasan viikko sitten blogauksen Otaniemestä ja sen sukupuolittuneesta kulttuurista. Kun blogaus lähti leviämään hämmentävästi Niemennokkamme ulkopuolelle, kirjoitin blogaukselle ja sen nosteelle myös follow-up -tekstin. Molempien blogikirjoitusteni nopean leviämisen (tätä kirjoittaessa sivuillani on ollut viikon aikana 53 000 kävijää) ja niiden nostattaman kohun vuoksi myös nyt.fi  ja lopulta Iltalehti tarttui aiheeseen. Keskiviikkona olin Helsingin Sanomien verkkosivujen nostossa. Perjantaisesta nobody-perseenkaivuusta otsikoihin Salen ja Jan Vapaavuoren väliin. Voitte kuvitella kontrastin.

Julkisuuden ja jutun leviämisen myötä sen kommentoiminen myös räjähti. Vastasin blogini kommentteihin uskollisesti ja asiallisesti, koska uskon dialogiin. Vastasin rauhallisesti myös niihin kommentteihin, joita ei selkeästikään oltu tarkoitettu dialogiksi vaan ärsyttämään ja provosoimaan, tai jotka olivat jo ennestään tuttuja. Kommentoijat tuntuivat toivovan, että menetän hermoni. Kiinni leikkasi kuitenkin vain yhden kerran – kun eräs kirjoittaja nimimerkin AnselA takaa toistuvasti vihjaili, että teen työni huonosti tai että panokseni edunvalvonta-asiantuntijana ei olisi tarpeen. Työ on minun protestanttiselle luonteenlaadulleni tärkeää, sen hyvin tekeminen erittäin merkityksellinen kunnia-asia. Rajat minunkin kärsivällisyydelläni.

Kun juttu tuli Iltalehdessä ulos, kommentit myös blogissani räjähtivät ja menivät rumiksi. Nyt.fi:n ja itse Iltalehden kommentteja en ole edes mennyt lukemaan, koska ystävät kielsivät. Osa niistä henkii sellaista naisvihaa, että kaltaiseni idealistiluonteen on vaikea hengittää. Osa menee suoraan ja mukisematta henkilökohtaisuuksiin, analysoimaan sitä, miten lukemattomin eri tavoin minut voi todeta kelpaamattomaksi ja arvottomaksi ihmiseksi, jota sopii riepotella miten sattuu.

Olen sillä tavalla yksinkertainen ihminen, että vilpittömästi ajattelen asioiden tappelevan, en ihmisten. Olen kova väittelemään, mutta vältän henkilökohtaisuuksia. Ihminen, joka on hyvin eri mieltä kuin itse olen, saattaa olla todella sydämellinen tyyppi. Mm. tämän asian Otaniemi on minulle opettanut.

Iso osa minusta ei haluaisi valittaa tästä. Iso osa minusta ajattelee, että sain juuri sitä, mitä tilasinkin.

Mutta tilasinko?

Jos nyt mennään kirjoitukseni alkuperäisiin motiiveihin: kirjoitin blogaukseni ilmiöstä, joka on teekkarikulttuurissa vaivannut minua pitkään. Koska teekkarit ja teekkarikulttuuri on minulle silmittömän rakasta, halusin rohkeasti ottaa sen kipukohdan puheeksi. Varsinkin, koska koin, että täysin sisäryhmäläisten on vaikea nostaa kissaa pöydälle, ja keskustelu junnaa siksi paikallaan – on junnannut jo vuosikymmeniä. Haastattelut annoin, koska ajattelin, että jos ensin itse ilmoitan että suurin ongelmaa ylläpitävä voima on puhumattomuus, en voi itse hyvällä omalla tunnolla hiljentyä. Vaikka varsinkin Iltalehden jutun julkaiseminen arvelutti ja pelotti, en kokenut voivani perääntyä.

Kaikissa kirjoituksissa ja antamissani haastatteluissa olen arvostellut järjestelmää ja kertonut muutamia anekdootteja, joissa tuo järjestelmä – sukupuolisesti segregoiva ja syrjivä rakenne – tulee läpinäkyväksi, realisoituu. Ihmisistä ja heidän motiiveistaan olen puhunut vain hyvää: En edelleenkään usko, että kerholaiset ovat sovinisteja, jotka haluavat kyykyttää naisia, tai että se ihminen, joka pyytää minulta kiroiluaan anteeksi on sydämeltään musta.

Kuitenkin toimeni ovat johtaneet tilanteeseen, jossa olen päässyt tutustumaan todella mustiin sydämiin. Olen päässyt lukemaan kommentteja ja kokonaisia blogikirjoituksia, jotka henkilöityvät yksin minuun negatiivisella tavalla. FB-profiilini ilmiannettiin, minkä seurauksena se oli suljettuna 18 tuntia, kunnes sain todistettua henkilöllisyyteni.

Ansaitsinko todella kaiken tämän?

Mielestäni en. Asiasta kirjoitti myös blogisti-kollega Linja-aho – tämä ei ole mitenkään epätyypillinen tarina arkoja teemoja käsittelevien kirjoitusten kohdalla, varsinkin jos esillä on nainen. Viime aikoina myös tutkijat ovat alkaneet pidättäytyä arkojen aiheiden kommentoinnista sen vuoksi, mitä se saattaa heidän yksityiselämälleen tarkoittaa. En aikaisemmin ymmärtänyt, miten ahdistavaa ja mykistävää vihapuhe voi ihmiselle olla, nyt ymmärrän. Vihapuheen kohteena oleminen vääristää suhteellisuudentajun: tunne asian esilletuomisen merkityksestä ja hyödyistä pienenee samalla kun siitä henkilökohtaisesti niskaan ropisevan paskan ja visvan määrä suurenee. Kynnys avata suu kasvaa. Tämä on mielestäni pelottava ja yhteiskunnallisesti tuhovoimainen asia, johon ei tulisi suhtautua kevyesti. Ainakaan termiä ei tulisi heitellä twitterissä kuin känninen abi penkkarikarkkia.

Tällä hetkellä toivon, että noste ja kohu asian ympärillä laskeutuu nopeasti, sillä haluan saada elämäni, aikani ja suhteellisuudentajuni takaisin. Kohun laannuttua toivon, että tämä asia ja siitä keskusteleminen on tehnyt sukupuolisten rakenteiden vaikutukset ja niistä keskustelemisen tärkeyden näkyviksi paitsi täällä Otaniemessä myös muualla.

Lisäksi haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat keskustelleet aiheesta, eivät minusta.

Pidän blogini kommentoinnin kiinni sunnuntaihin saakka, sillä lähden tänään iltapäivällä hiljaisuuden retriittiin. Vielä on paikkoja, joita vihapuhe ja internetkohu ei tavoita.

Edit 3.5.2015
Avasin jälleen blogini kommentit, mutta tulen jatkossa olemaan kommenttien moderoinnissa huomattavasti tiukempi. Kaikki minua henkilökohtaisesti ruotivat kommentit ja ihmisvihamieliset, epärakentavat kommentit poistetaan. Niinniettä olkaahan kiltisti.