Facebooktwitter

Nyt julkaisi tänään Veikka Lahtisen esseen, jossa hän käsittelee ryhtymistään ja lopulta turhautumistaan intersektionaaliseen feministiseen keskusteluun.

Kirjoitus herätti niin paljon ajatuksia, että halusin kirjoittaa aiheesta oman esseen, vaikka Nyt ei erikseen minulta sellaista pyytänyt, eikä kukaan näiden ajatusten esittämisestä maksa. Haluan kirjoittaa, koska myös minä olen väsynyt intersektionaalisissa keskusteluissa, ja eritoten keskusteluissa keskusteluista. Väsymykseni eroaa perustavanlaatuisesti Lahtisen väsymyksestä, vaikka jotain samaakin on. Emme varmasti Lahtisen kanssa ole ainoita väsyneitä.

Vaikka Lahtisen kirjoitusta oli kiinnostava lukea, on ylipäätään melko paljastavaa, että näkökulmia intersektionaaliseen feminismiin ja aihetta käsitteleviin Internet-keskusteluihin leipiintymiseen pyydetään ihmiseltä, joka itsekin toteaa, että on keskusteluissa aivan tietynlaisessa positiossa: valkoinen, akateeminen mies.

Lahtinen myös positioidaan esseen ingressissä ”moralistiseen aktivismiin” sen tarkemmin määrittelemättä, mitä termillä tarkoitetaan. Pysähdyin miettimään, eikö kaikki aktivismi ole omalla tavallaan moralistista, vai nähdäänkö moralistisena vain sellainen aktivismi, joka tuottaa valkoiselle keski-ikäiselle heteromiehelle huonoa omaatuntoa, vaikka kukaan ei olisi mitään syytöstä esittänytkään.

No mutta.

Aloitan henkilökohtaisella taustoituksella. Tämän blogin alkutaipaleella kirjoitin siitä, miten minusta tuli feministi. Sen jälkeen olen käsitellyt feminismiä monessa kirjoituksessa, mutta kirjoittanut paljon myös muusta: koulutuspolitiikasta, mediasta, työmarkkinapolitiikasta ja politiikasta ylipäätään.

Olen toisinaan kokenut, että minut on laitettu feministilokeroon. Tällä tarkoitan sitä, että kun olen julkisesti sanonut olevani feministi, kaikki asiantuntijuuteni ohitetaan ja feminismistä on tullut ainoa merkitsevä tekijä suhteessa siihen, miten minut nähdään yhteiskunnallisena keskustelijana. Se on välillä turhauttavaa. Vaikka koen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon tavoittelun olevan keskeinen motivaationi poliittiseen toimintaani, jota kirjoittaminen on, en ole ”feministibloggari”. Koen, että julkifeministimiehet saavat eri tavalla säilyttää muitakin ominaisuuksia itsessään, ja se kiukuttaa minua.

Mikä minua väsyttää?

Kuten alussa kirjoitin, olen myös itse kokenut väsymystä ja turhautumista suhteessa intersektionaalisiin feministisiin keskusteluihin, oikeastaan kahdella tapaa.

Ensinnä olen tuntenut syvää väsymystä itseään toistaviin keskusteluihin. Olen vastannut uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan samoihin, joskus pahaa ja joskus hyvää tarkoittaviin kysymyksiin, kuten ”miksi pitää valita nainen eikä pätevintä” ja ”miksi lokeroitte ihmiset sorrettuihin ja etuoikeutettuihin”. Useaan otteeseen olen jaksanut vastata faktapohjaisesti, nätisti ja pitkämielisesti. Joskus olen vastannut tylysti ja ilkeästi – siihen tapaan kuin Lahtinen keskustelua kuvailee.

Huomionarvoista on, että siitä huolimatta että olen julkifeministi ja nainen, saan melko lailla itse valita, milloin keskusteluihin lähden ja milloin en. Voin siis olla ihan hissukseen feminismistäni. Esimerkiksi muunsukupuoliset ja rodullistetut joutuvat usein näihin jänkäyksiin pyytämättä ja yllättäen, ilman vaihtoehtoa.

Vaikka olen niin sanotusti terävä ja anteeksipyytelemätön, en halua olla ilkeä. Haluan olla ihmisille kiltti ja ystävällinen. Siksi oma väsymys ja sen mukanaan tuoma ärsytys on ollut välillä vaikea kestää itsekin. En ole pitänyt siitä, miten käyttäydyn, enkä siitä, millainen kuva minusta on joillekin muodostunut. Ristipaine on kammottava. Samaan aikaan sisällä vellovat sekä pohjaton, raastava väsymys että huono omatunto siitä, että väsymysärsytyksen purkaa ihmisiin, jotka eivät sitä lähtökohtaisesti ainakaan toimitetulla intensiteetillä ansaitse.

Toisekseen olen Lahtisen tavoin kokenut jotkin keskusteluympäristöt ahdistaviksi. Olen päättänyt, etten ota osaa keskusteluun, koska olen pelännyt ottavani osaa väärällä tavalla. Olen ymmärtänyt tone policing -termin merkityksen juuri oman väsymyskokemukseni vuoksi, mutta tuntenut silti, että ihmisille ollaan kohtuuttoman ilkeitä, aivan turhaan, ja siksi päättänyt olla hiljaa.

Mitä siis tehdä, kun väsyttää?

Ratkaisuni näihin kahteen erittelemääni väsymykseen ovat kuitenkin ymmärtääkseni hyvin erilaisia kuin Lahtisen.

Ensinnä siitä huolimatta, että olen tällä hetkellä hyvin väsynyt keskusteluihin ja saman asian uudelleen uudelleen uudelleen uudelleen uudelleen uudelleen toistamiseen, ei minulla ole tarvetta teatraalisesti julistaa, että nyt muuten lähti Aarikan muijan kirves kehään ikuisiksi ajoiksi ja sometilit häviksiin. Tällä hetkellä olen kokenut mielekkäämmäksi tehdä väitöskirjaa kuin tapella Internetissä. Twitterini on hiljainen, ja tähän blogiinkin olen kirjoitellut paljon harvemmin kuin aiemmin.

Se, että ihmisen näkökulma muuttuu, tai hänellä on vähemmän voimavaroja internetissä jauhamiseen, on mielestäni elämän normaalia kiertokulkua. En tiedä, miten oma kokemukseni eroaa niistä, joille someaktiivisuusvaihtelusta tulee virstanpylväsmäistä paradigmanvaihdosta, jotain uutisen tai esseen arvoista. Ehkä kyse on identiteetti- ja persoonallisuuseroista.

Toisekseen en ole kokenut ongelmana sitä, että jotkin samoja asioita kuin itse periaatteessa ajavat aktivistipiirit internetissä ja sen ulkopuolella ovat sellaisia, joihin en halua kuulua niiden sisäisen keskustelukulttuurin vuoksi. Erityisesti feministisen keskustelun kontekstissa asia ei ole vaivannut, koska on niin paljon erilaisia ryhmittymiä, joissa voin puhua asioista kuten haluan, miettimättä.

Ratkaisuni ei siis ole ollut, että minun on mukauduttava ryhmän epämiellyttävään keskustelukulttuuriin – saati että ryhmän tulee muuttaa keskustelukulttuuriaan. Sen sijaan ajattelen, että minä voin olla toisessa ryhmässä hiljaa ja seurata, ja toisissa ottaa aktiivisempaa roolia. Näen siis suomalaiset feministiset yhteisöt ehkä moninaisempina kuin Lahtinen.

Yksi tavoite, monia porukoita

Lahtisen esseessä ahdisti eniten se, että hän tuntuu rinnastavan intersektionaalisen feminismin tavoitteet ja niiden saavutettavuuden ykskantaa siihen, miten yksittäisissä FB-ryhmissä tai ”aktivistipiireissä” käyttäydytään. Lahtisen tekstistä välittyy ajatus, että intersektionaaliset feministit olisivat jokin homogeeninen ryhmä, jotka voivat yhdessä keskenään päättää, että nyt muuten ruvetaan kiltimmiksi ja otetaan kaikki mukaan.

En ymmärrä ajatusmaailman ja yhteisöjen väkinäistä naittamista. Haluni edistää tasa-arvoa ja yhtäläisiä ihmisoikeuksia sekä tietoisuutta etuoikeuksista ei liity mitenkään siihen, ovatko ihmiset, jotka ajattelevat samoin, kivoja ja ystävällisiä vai eivät. Olenhan myös vihervasemmistolainen, vaikka en kuulu puolueeseen, koska puolueiden sisäpolitiikka tuntuu ajatuksena ahdistavalta.

Ratkeaako kaikki, jos oltaisiin vaan kivempia?

Naisena ja feministinä olen kuullut internetissä lukemattomia kertoja, että joku on päättänyt hylätä feminismin, koska minä kiroilen, olen tyhmä tai ilkeä. Joskus oli aika, jolloin kommentit todella satuttivat. Ajattelin, että olen pilannut feminismin kaikilta, ja jos minä osaisin olla kiltimpi ja mukavampi, innostavampi ja selkeäsanaisempi, koko maailma olisi jo tasa-arvoinen ja kaikki ilolla feministejä. RENTO FEMINISTIRYHMÄ HÖH HÖH HÖÖÖ NO EI TODELLAKAAN RENTO ÖHÖHÖÖÖ, feministien oma moka, ettei tasa-arvo ole toteutunut.

Sittemmin olen nähnyt valon. Tällaisten näkemyksien esittäminen, että feministien tavoitteet olisivat saavutettavissa, jos jossain FB-ryhmässä oltaisiin mukavampia, ovat aivan absurdeja. Kuka hylkää jalkapallon, koska siinä yhdessä puulaakijoukkueessa oltiin mulkkuja? Kenen kiinnostus historiaan lopahtaa, jos jossain historiaharrastajanöräryhmässä haukuttiin omaa replikahattua epätarkkuudesta? Jos tasa-arvon tavoittelu ja yhtäläiset ihmisoikeudet todella ovat ihmiselle tärkeitä, ei jonkun porukan ikävä käytös tai minun kiroiluni sitä hetkauta. Internet ja maailma ylipäätään tarjoavat kymmeniä ja satoja ja tuhansia foorumeja löytää samanmielisiä ihmisiä, joiden tapa käyttäytyä ja keskustella miellyttää itseä.

Tietenkin on mielestäni jokaisen yhteisön lähtökohtainen velvollisuus miettiä ja tarkastella, miten eritaustaiset ihmiset pääsevät osallistumaan keskusteluun ja toimintaan. Se koskee mielestäni ihan kaikkia yhteisöjä puulaakijoukkueista FB-ryhmiin. Ymmärrän kuitenkin paremmin kuin hyvin, miksi marginaalin marginaalissa olevat, maailmassa ja yhteiskunnassa sivulauseen alaviitteeseen siivotut ja hiljennetyt ihmiset voivat haluta perustaa FB-ryhmän muotoisen postimerkkikulmapalasen, jossa sanoa muille että nyt turpa kiinni, minä puhun ja aion olla ilkeä. Onko se nyt ihan hirveän vaarallista, todella?

Lisäksi tunnustan, että en oikein usko poliittiseen ja ideologiseen käännytykseen. Se, että syrjintää on, ja että syrjintä perustuu tiettyihin valtarakenteisiin, joissa ”normaalina” nähdään valkoinen, keskiluokkainen, vammaton, heteroseksuaalinen ja cis-sukupuolinen miehiseksi mielletty, on niin monessa empiirisessä tutkimuksessa todistettu, ettei kyse ole uskon asiasta. Kyse on siitä, kenen kuuppa kestää sen, ettei ihminen ole objektiivinen, ja että omaan menestykseen on voinut vaikuttaa muukin kuin oma uskomaton kyvykkyys. Näin ollen ajattelen, että ihmisen on itse asetettava yhdenvertaisuus keskeiseksi arvokseen ja oma ego alttiiksi ajatukselle, että ei näe eikä ymmärrä kaikkia rakenteellisen sorron kokemuksia.

Jostain jopa samaa mieltä

Lahtisen esseen kiinnostavin osuus on tietenkin sellainen, josta olen samaa mieltä. Kaikilla ei ole yhdenvertaista pääsyä sanoihin ja käsitteisiin, joiden avulla heittäytyä akateemiselta kalskahtavaan keskusteluun valtarakenteista. Intersektionaalisessa feminismissä jos jossain pitäisi pystyä ymmärtämään myös luokan ja koulutustaustan tuottama altavastaaja-asema. Tämä seikka kytkeytyy moneen muuhunkin yhteiskunnalliseen aktivismiin, joka kohdistuu syrjäytymisen ja eriarvoistumisen torjuntaan.

Olen myös itse kielitieteilijän asemassa paitsi havainnoinut myös pohtinut sitä, miten valkoiset ja akateemiset – pääasiassa naiset – pyrkivät vilpittömästi ja työteliäästi ratkaisemaan ihmisten kohtaamia ongelmia ja haasteita, joihin heillä ei ole omakohtaista pääsyä. On hyvin vaikea asettaa itsensä sellaisen ihmisen asemaan, jonka on mahdotonta esimerkiksi ymmärtää monimutkaisia kirjakielen rakenteita tai erilaisia tekstilajeja, jos on toiminut koko uransa kielen ammattilaisena. Monilta osin ongelma tietenkin tiedostetaan. Ajattelen kuitenkin, ettei asiaa voi tiedostaa liikaa, ja että ”tiedostaminen” ei voi olla ainoa ratkaisu, vaan on löydettävä myös muita keinoja moniäänisyyden varmistamiseksi.

Lopuksi

Kaikille blogini ja someni hiljaisuudesta huolestuneille tähän loppuun vielä ilouutisia, joita siellä varmaan henkeä pidätellen odotellaan: Vaikka koen olevani sosiaalisen oikeudenmukaisuuden veteraani, ei taistelu ole osaltani ohi. En kuitenkaan taistele ihmisiä vastaan, vaan kohteeni on tieteellisin näytöin todistetut valtarakenteet, jotka monella tapaa vaikuttavat siihen, miten me toisiamme tässä yhteiskunnassa kohtelemme.

Taistelun jälkeen eivät siis jää savuavat rauniot vaan entistä elegantimmat rakenteet, joissa me kaikki saamme olla omia itsejämme ja tulla kohdatuksi ensisijaisesti ihmisinä. Ehkä silloin feministikin saa olla ilkeä vittupää ilman, että kukaan sen tuloksena irtisanoutuu feminismistä. Siis ehkä, mutta tuskin.