Facebooktwitter

Kun Olli Immonen kirjoitteli sodasta monikulttuurisuutta vastaan, minua lähinnä huokailutti ja nauratti. Kännissä englanniksi kirjoitetut mahtipontiset ja pateettiset fb-statukset eivät vielä varsinaisesti uhkaa yhteiskuntarauhaa, vaikka ne ahdistavia ovatkin.

Pakolaistilanteen kärjistyessä myös äänensävyt ovat tiukentuneet. Immonen tuntuu lopullisesti aukaisseen matolaatikon, josta ryömii ulos kaikenmoista outoa, empatiasta täysin vapaata rasistista paskaa, jota en naiivisti ajatellut Suomessa olevan.

Itselle vieraan pelkääminen on yleisinhimillistä – ei meistä kukaan ole sen yläpuolella. Kyllä minuakin pelottaa vieraat kulttuurit. Vierastan ihmisiä, jotka näyttävät ja tuoksuvat erilaiselta kuin minä. Koen oloni epämukavaksi, kun ihmiset ympärillä puhuvat kovaan ääneen jotain vierasta kieltä. Minusta tuntuu, että he puhuvat pahaa minusta, että minuun kohdistuu jokin nimeämätön uhka.

Voiko tätä pelkoa ymmärtää? Toki. Sen totaalinen kieltäminen on inhimillisten tunteiden patoamista ja tuomitsemista, mikä mielestäni on aina väärin. Jotta voi ymmärtää itseään ja toisia, pitää osata kuunnella tunteita ja tunnistaa niiden syyt.

Mutta entä sitten kun tunne on tunnistettu ja syy löydetty? Mitä sitten tehdään? Tilanne vaatti katharsiksen, purkautumisen. Niitä on kahdenlaisia.

Yksi vaihtoehto on vetää Ku Klux Klan -kaapu päälle ja lähteä heittelemään kiviä kohti vapaaehtoistyötä tekeviä ja henkensä puolesta pakenevia ihmisiä. Toinen vaihtoehto on, että joko itsereflektion tai ulkopuolisen paineen kautta meille tehdään tiettäväksi aivan saatanan ponnekkaasti, että nyt loppuu tuollaiset rasistiset ajatukset ja touhut, tärkeämpää kuin sinun pelkosi on jakamaton ihmisarvo, joka kuuluu kaikille.

Tällä hetkellä maassamme on käynnissä kuvottavin vapaan kasvatuksen manifestaatio pitkiin aikoihin. Jostakin syystä maamme poliittinen johto on sitä mieltä, että on ihan ok antaa rasististen äänenpainojen ja mielenilmauksien voimistua. Eivät ihmiset kravateista ja pälvikaljuista huolimatta ole juurikaan erilaisia kuin lapset – tarvitsemme tilaa ilmaista tunteemme, mutta myös jonkun muun kuin itsemme asettamia rajoja. Tarvitsemme toisiamme kertomaan, miksi ei ole ok kiusata heikompaa. Tarvitsemme yhteisesti sovittuja sääntöjä ja käyttäytymisnormeja, joista itselleni rakkain on, että ketään ei saa leimata ja syrjiä etnisen taustan, uskonnon, sukupuolen tai iän vuoksi. On aivan käsittämätöntä, että olemme onnistuneet äänestämään valtaan hallituksen, joka ei näitä perustavanlaatuisia yhteiskuntarauhan takaavia arvoja puolusta, vaan kehuu mediassa toisiaan, kutsuu meitä ihmisarvon puolustajia ”toiseksi ääripääksi” ja kehoittaa ymmärtämään avointa rasismia. Näiden määrätietoisten, rasismin hyväksymiseen kannustavien poliittisten toimien ja puheenvuorojen jälkeen hätäiset twittertuomiot eivät enää riitä.

Nyt tarvitaan televisiopuhe.

Edit: Suljin poikkeuksellisesti kirjoituksen kommentoinnin, koska se oli asiatonta, enkä jaksa moderoida asiattomuuksia. Haluan muistuttaa, että meissä kaikissa asuu pieni rasistipaska. Kuten yllä kirjoitin: kyllä minua itseänikin vieraat kulttuurit pelottavat, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että omaa pelkoani tärkeämpää on ihmisarvon kunnioittaminen. Valitsen olla olematta rasistipaska joka päivä. Jos joskus en tähän kykene, toivon, että joku muu auttaa.