Facebooktwitter

Otsikon toteamus tuntuu hölmöltä ja itsestäänselvältä. Koska molempien keskiössä on sama asia, kieli, me kuitenkin huomaamattamme rinnastamme nämä kielen eri olomuodot surutta toisiinsa unohtaen niiden perustavanlaatuiset erot. Erityisen hankalaa ero on tiedostaa kun liikumme muodosta toiseen – kun kirjoitamme puhuttua kieltä tai puhumme kirjoitettua.

Kotuksen blogissa oli eilen Minna Pyhälahden kirjoittama kiinnostava juttu lehtikirjoituksien sitaateista eli siitä, miten toimittajat muokkaavat tai miten heidän tulisi muokata puhuttua kieltä kirjoitettujen juttujensa osaksi. Missä määrin ja miten puhetta tulee yleiskielistää ja normittaa kirjoitetuksi kieleksi?

Esimerkiksi Pressiklubin toimittaja Janne Zareff tarttui erityisesti siihen huomioon, että liian tarkka sitaatti tyhmentää sanojansa kirjakielisessä kontekstissa. Koska kirjakielisyys on muodollisesti ja rakenteellisesti korrektia, ”puhekielisyys”, eli tässä yhteydessä kirjoitetun kielen normien rikkominen kirjakielisessä kontekstissa, antaa tyypistä dorkan kuvan. Tästä ilmiöstä kirjoitin itsekin jonkin aikaa sitten – toki hieman eri näkökulmasta.

Koska olen kirjoittaja ja nykyään ihan päivätyökseni tutkin juuri puhuttua kieltä, halusin tarttua aiheeseen hieman enemmän.

Vaikka translitterointi, eli puheen purkaminen äänitteestä tekstiksi, on sielun epätoivoon ajavaa, raivostuttavaa ja paskaa puuhaa, minusta tuntuu, että jokaisen kielellisiä ilmiöitä joko kielitieteellisessä tai yhteiskunnallisessa kontekstissa tutkivan ihmisen tulisi litteroida joskus pätkä arkikeskustelua mahdollisimman tarkasti. Vasta litterointi havainnollistaa, että puhumme ihan järkyttävän epäselvästi kaikki. Puheen jaksot jäävät kesken ja jatkuvat toisesta ajatuksesta tai samasta, mutta eri sanoin. Järkevät ilmaisut kuten ”minun mielestäni” redusoituvat äännemössöksi ”mumiälst”. Ja silti me ymmärrämme toisiamme edes jotenkin! Se on maagillista.

Toinen asia, jonka translitterointi opettaa on, että puhutussa kielessä on paljon ilmiöitä, joita kirjain ei tavoita. Pro gradu -työtä tehdessäni turhauduin jatkuvasti samaan tapaan kuin jokainen innokas instailija auringonlaskun äärellä. Kuten kuva ei tee oikeutta maailmalle, translitteraatio ei tee oikeutta äänneasulle. Erityisesti itseäni turhautti Porin murretta translitteroidessa se, että eräs ns. sananrajainen ilmiö latistui paperilla. Porilaisessa herne_keitossa ja terve_tuloassa on kyse muustakin kuin siitä, että konsonantti jää äänteellisesti kahdentumatta (hernekkeitto, tervettuloa). Kuulemalla sen kuulee, mutta paperille tuo erityinen rytmitys ei taivu.

Vaikka en ymmärrä miten toisiamme ymmärrämme, puhuttu kieli kiinnostaa minua juuri kesyttömän, vaihtelevan ja muuttuvan luonteensa vuoksi. Kielen muutos lähtee nimittäin aina puheesta, kirjoitetun kielen normien muutos seuraa vasta perästä. Viime aikoina olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten kirjallisen ympäristömme ”puhekielistyessä” – pikaviestin- ja keskustelupalstakielen erkaantuessa ”kunnollisesta” kirjoitetusta kielestä – myös kirjoitetun kielen normit paukkuvat ja murtuvat kenties nopeammin kuin aikaisemmin. Jos aikaisemmin kirjoitimme vain kirjeitä, nykyään enemmistö meistä kirjoittaa whatsappiin, faboon tai twitteriin päivittäin. Jos kirjoitat sata kertaa ”kumpa ois kaljaa” ääntämisen mukaisesti kiireessä, se todennäköisesti livahtaa esseeseen tai lehtijuttuunkin.

Koska rakastan kieltä sen muutoksen vuoksi, en ole koskaan osannut nähdä muutosta rappiona. Kieli muuttuu, myös kirjoitettu, niin sen on määrä olla. Tottakai on kiva, että kielenhuoltoa tehdään, jotta muutos on hallittu ja kirjoitettu kieli jatkossakin korrektia. Se on ymmärrettävyyden ja yhdenvertaisuuden tae. Muutos vain on mumiälst mielenkiintoisempaa kuin järjestyksen ylläpito, sekä maailmassa että kielessä.

Blogauksensa lopussa Minna Pyhälahti nostaa esiin juuri puheen ”lauserakenteiden” rikkonaisuuden haitan ymmärrettävyydelle ja esittää, että yksittäisten sanojen puhekielisyys ei ole ongelma vaan niissä on puhujan persoonaa. Esimerkiksi hän ei tokikaan valitse mitä vain ”neutraalia” puhekielisyyttä vaan erittäin alueellisesti tunnistettavan puhekielisyyden, yks. 1. pers. pronominin mie-variantin. Mutta kuka saa päättää, että haastateltava ilmentää juuri murteellaan persoonallisuuttaan? Toimittaja vai? Missä määrin murre ylipäätään ilmentää kenenkin yksilöllistä ja kollektiivista alueellisuuteen kytkeytyvää ”persoonaa”? Oman väitöskirjatutkimukseni aiheen näkökulmasta tämä ei ole kovin ongelmatonta. Siitä joskus tulevaisuudessa ehkä enemmän!