Olen kirjoittanut uskonnollisuudesta jo kahdesti (1, 2), vaikka ei ole ollut varsinaisesti tarkoitus. Uskon asiat ovat minulle yksityisiä, en jaksa enkä halua debatoida niistä. Tänään kuitenkin tein poikkeuksen (internetissä, VIRHE VIRHE), ja debatti yltyi niin suureksi vitutukseksi, että pilasin kouhotuksellani työporukkamme lounaan.
No mitä mitä mitä.
Kaiken takana on Maailma kylässä -festivaalin ”sanavapaus”-näyttely ja sen peruuntuminen, joka laittoi muutkin kuin minut miettimään sananvapauden nimissä tapahtuvan loukkaamisen oikeutusta.
Kinkkinen homma.
Se, mikä toisille on sananvapauden nimissä tapahtuvaa provokaatiota, on toisille ihan vain mautonta ja loukkaavaa provokaatiota. Raja on häilyvä, ei objektiivisesti todennettavissa. Vaikka on ehdoton totuus, että mikään määrä provokaatiota ei oikeuta väkivallantekoon, ei provosoiminen – tarkoituksella loukkaaminen ja ärsyttäminen – ole mielestäni tolkkua hommaa. Tässä(kin) asiassa minua ei niinkään ärsytä erimielisyys vaan kyvyttömyys nähdä asiaa vastapuolen näkökulmasta. Vaikka sananvapaus on tärkeä ja ehdoton asia, sen mukana tulee myös vastuu. Mikään ei ole suurempi häpeä kuin olla kusipää sananvapauden nimissä.
Arkikokemukseni on, että on paljon sellaista avarakatseista ja tiedostavaa sakkia, jotka havaitsevat henkilökohtaisen loukkaavuuden ja rakenteiden kritisoinnin eron ja ovat yleisesti tarkkoja tästä rajasta. Saman arkikokemukseni mukaan tässä samaisessa avarakatseisessa ja tiedostavassa sakissa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat täysin kyvyttömiä tekemään tätä eroa kritisoidessaan uskontoja ja uskonnollisuutta.
Aivan aluksi on erotettava toisistaan henkilökohtainen uskonnollisuus – henkisyys osana maailmankatsomusta ja toisaalta rooli instituution jäsenenä tai rakenteen sisällä.
Kirkkoa ja uskonnon yksittäisiä dogmeja saa ja pitääkin kritisoida siinä missä vaikka puoluetta ja sen poliittisia linjavetoja. Se on keskustelua, joka useimmiten perustuu argumentaatiolle. Toisinaan keskustelu on pököpäistä jankkaamista, joka on mielestäni kaikessa epärakentavuudessaan ihan ok niin kauan, kun kriittisen jankkaamisen kohteena on rakenne, dogmi tai instituutio.
Mutta harvoinhan nk. eheyttäjäateistit malttavat henkilöstä erossa pysyä. Tänään ihminen internetissä kirjoitti minulle:
”En allekirjoita sitä että kenenkään maailmankuvaan tarvitsisi suhtautua kuin siihen että lapsi uskoo joulupukkiin. Jos aikuisen ihmisen maailma on vaarassa sortua siitä että sanon olevani eri mieltä tai että minua naurattaa kummalliset touhusi, niin silloin sen ihmisen on kyllä vain hyvä miettiä uudelleen mihin maailmankuvansa perustaa.”
Aluksi harmitti ja kadutti, että edes aloitin aiheesta. Sen jälkeen läikähti raivon valkoinen maitolasi. Tein analogiaharjoitteen ja muutin muutaman ratkaisevan sanan saamastani kommentista:
”En allekirjoita sitä että kenenkään seksuaalisuuteen tarvitsisi suhtautua kuin siihen että lapsi uskoo joulupukkiin. Jos aikuisen ihmisen seksuaalisuus on vaarassa sortua siitä että sanon olevani eri mieltä tai että minua oksettaa kummalliset touhusi, niin silloin sen ihmisen on kyllä vain hyvä miettiä uudelleen mihin seksuaalisuutensa perustaa.”
Mites mites, kuulostaako ookoolta?
Tällä analogiaharjoitteella en missään nimessä tarkoita väittää, että kristittynä tai uskovaisena kohtaisin samanlaista järjestäytynyttä syrjintää ja vihaa, kuin mitä seksuaalivähemmistöön kuuluvat ihmiset kohtaavat. Vertaan ja kärjistän, koska uskonnollisuus on minulle henkilökohtaisesti samantyyppinen asia kuin seksuaalisuus – yksityinen ja tietyllä tapaa vakaa, vaikkei toki muuttumaton.
En ole valinnut uskoa jumalaan, olen niin kauan kuin muistan vain tehnyt niin. En ymmärrä, miten jonkun tarve kertoa mielipiteensä maailmankuvani naurettavuudesta olisi jotenkin suurempi tai tärkeämpi oikeus, kuin minun oikeuteni saada olla sellainen kuin olen ilman, että joku ilkkuu ja vittuilee.
En ole koskaan koettanut käännyttää ketään, yksikään tuntemani uskonnollinen ihminen ei ole käännyttäjätyyppiä. En usko, että usko jumalaan voi yhtäkkiä tyhjästä syttyä, koska joku toinen tarpeeksi kauan asiasta jankkaa. Vastavuoroisesti en ymmärrä, mitä ”miksi uskot keijukaisiin” -tivaajaosasto kuvittelee saavuttavansa. Että yhtäkkiä määrätietoisen, älyäni vähättelevän vittuilun avulla havahdun siihen, että joo tosiaan, ei mitään jumalaa olekaan.
En ole hämmentynyt. En ole kykenemätön tieteelliseen, kriittiseen ajatteluun. Uskon (tiedän), että dinosauruksia on ollut olemassa. Minulla ei ole tarvetta sovittaa raamattua ja luonnontiedettä sopusointuisaksi tarinaksi. Henkisyys on osa persoonaani, yksityinen osa, minun asiani, minun pyhäni.
Mielipiteeni ja tekoni ovat aina avoimia debatoinnille ja kyseenalaistukselle. Mutta käännyttämistä? Sitä en kaipaa, en jehovantodistajilta enkä teiltä, ateistieheyttäjät.
24 toukokuun, 2015 @ 11:41
Taisi mennä analogia vähän metsään. Seksuaalisuus=uskon asia? Tuohan kuulostaa jo pahasti seksuaalieheyttäjän puheilta.
Tästä keskustelusta johon viittaat en löytänyt mitään yrityksiä käännyttää ketään, keskusteluahan se vain oli. Kuten Internetissä monesti niin tusina eriävää mielipidettä ja ennakkoasenteet tekevät keskustelusta hyvin vaikeata.
Sananvapaus kuitenkin omasta mielestäni ajaa uskonnon ohi joka kerta. Loukkaantuminen ei ole mikään oikeus. Se ei tietenkään tarkoita, että on suoranaisesti mitään tarvetta loukata uskonnollisia ihmisiä. Keskustelukyky kuuluisi pysyä näissä asioissa mukana vaikka kuinka sananvapautta julistetaankin.
24 toukokuun, 2015 @ 12:08
Et selkeästikään ymmärtänyt analogiaa, jota hain. Seksuaalisuus ei ole uskon asia, mutta se ei ole valintakaan. Usko on uskon asia, mutta kuten seksuaalisuus, se ei minun nähdäkseni ja tapauksessani ole valinta. Usko on asia, joka minussa on.
On totta, että reaktioni kyseiseen keskusteluun saattoi olla ylireagoitu. Se kumpusi latentista vihasta ja häpeän tunteista, joita olen joutunut kokemaan uskonnollisena ihmisenä uskovaisvihamielisessä ympäristössä.
Minunkin mielestäni sananvapaus on tärkeä asia, mielestäni hyvin yksiselitteisesti sen tuossa sanon. Mutta kaikenmoista ilkeää perseilyä ei tulisi perustella sanavapaudella, kiva että olemme tästä samaa mieltä.
26 toukokuun, 2015 @ 00:00
Jos nyt lähdetään sanavalintojen ruodinnan linjalle niin päin vastoin, loukkaantuminen on todellakin ihmisen oikeus. Tunteet eivät kysy keneltäkään (edes tuntijaltaan) lupaa, ne tulevat kun tulevat. Se, ettei sama keskustelu herätä toisessa ihmisessä samaa tunnetilaa, ei mitätöi toisessa herännyttä tunnereaktiota.
Toki siitä voidaan keskustella, miten asian voi ilmaista toisille rakentavimmin tai mikä teko on minkäkin tunteen vallassa hyväksyttävää. Minun nähdäkseni toisten uskon halveksiminen ja tämän halveksinnan avoin toitottaminen heille päin naamaa on paitsi tehotonta mukakeskustelua, myös huomattavasti huonompaa käytöstä kuin se jos loukkaantuu ja tämän tunnetilansa ilmaisee toisten käytöstä, ei henkilöä, kommentoiden (kuten Lotta tässä teki).