Luin Tiede-lehden blogista Teppo Mattsonin kirjoituksen ”Kun kulttuuri sairastaa”. Ensireaktioni oli vilpitön hämmennys. Mitä juuri luin? Eihän tässä nyt juuri arvostettu blogistikollega todella väitä, että toiset kulttuurit nyt vaan ovat terveempiä kuin toiset?
En haluaisi kuulostaa fyysikkorasistilta, mutta siihen on syy, miksi luonnontieteilijät ovat luonnontieteilijöitä ja ihmistieteilijät ihmistieteilijöitä. Meidät opetetaan näkemään kompleksiset systeemit eri tavalla. Olen tunnistanut tämän kivuliaasti keskustellessani ihmis- ja yhteiskuntatieteistä teekkareiden kanssa (rakastan teitä, älkää suuttuko).
En ole kulttuurirelativisti. On mielestäni olemassa kulttuurisia tapoja – kuten molempien sukupuolten ympärileikkaukset – jotka rikkovat yksilöiden itsemääräämisvaltaa ja joita tulisi kritisoida pelottomasti.
Käsillä on kuitenkin kaksi tärkeää kysymystä, jotka Mattson tekstissään jättää nimeämättä. Ensinnäkin: Mitä ovat nämä kulttuurit, joiden vertailua Mattson peräänkuuluttaa? Miten ne määritellään ja kuka sen saa tehdä? Toisekseen: Kenellä on oikeus määrittää oikea ja väärä, kulttuurisesti epäterve ja vahingollinen tapa? Onko olemassa jotain universaalia moraalia?
Tartun ensimmäisenä toiseen kysymykseen, koska se on helpompi. Ei ole olemassa universaalia moraalia, mutta Yhdistyneet kansakunnat on. YK:n ihmisoikeusksien yleismaailmallinen julistus on mielestäni aika hyvä määritelmä sille, miten meidän täällä pitäisi olla ja toisiamme kohdella. Täysin emme silti pääse kulttuurirelativismia karkuun: ihmisoikeusjulistuksen keskiössä on oikeus vapaaseen valintaan. Jos yksilö haluaa – vaikkakin kulttuuristen rakenteiden ja asenneilmapiirin painostamana – luopua esinahastaan aikuisiällä juutalaisuuden vuoksi, se on hänen oikeutensa.
Noniin, nyt meillä on ehkä jotain, mihin voimme kuvitella kulttuureja vertaavamme, jotta saamme selville, miten ”terveitä” ne ovat. Mutta mitä me oikeastaan vertailemme? This is where it gets tricky.
Kulttuuri on käsitteenä jo kielen tasolla häilyvä. Nykyisessä arkikielessä, suomalaisessa kontekstissa me tarkoitamme kulttuurilla moninaisia asioita. Tapahtumantuotantoa, ns. korkeakulttuuria eli taidetta kuten teatteria, musiikkia, oopperaa, kuvataidetta ja niin edelleen. Toisaalta puhumme kansallis- tai muista ryhmäidentiteeteistä: tavoista ja asenteista, jotka yhdistävät meidät viiteryhmään, johon haluamme kuulua. Toisaalta meidät saatetaan liittää viiteryhmään ja kulttuuriin, vaikka emme itse koe kuuluvamme sen piiriin. Lisäksi itse näiden ”kulttuuristen viitekehyksien” rajat ovat epäselvät – ei ole selkeää kuvaa siitä, mitä on ”hipsteriys” tai ”naiseus” tai ”porilaisuus”. On vain erilaisia käsityksiä ja jäsennyksiä.
On siis selvää, että puhuessamme ylimalkaisesti ”kulttuurista”, emme puhu oikeastaan mistään. Jos tarkastelemme Mattsonin esille nostamaa tyttöjen ympärileikkausta ja sitä, kenen kulttuurinen tapa se oikeastaan on, saamme jo wikipediasta esiin otannan useiden maiden tilanteista, joista suuri osa on Afrikassa. Emme kuitenkaan voi puhua ”afrikkalaisesta kulttuurista” emmekä ”islamilaisesta kulttuurista”, sillä isossa osassa Afrikan manteretta silpominen on vähäistä tai käytännössä olematonta ja sama pätee islamilaiseen kulttuuripiiriin kokonaisuudessaan. Jopa wikipediassa tuodaan tyttöjen sukupuolielinten silpomisen ”jäljittämisen” ja johonkin kulttuuriin ankkuroimisen vaikeus esille:
Naisten sukupuolielimien silpominen liittyy tiettyihin voimakkaan patriarkaalisiin kulttuureihin. Silvontaa harjoittavat nykyisin pääosin muslimit Afrikassa, jossa se on heimoperintönä jäänyt elämään. Sitä harjoitetaan jonkin verran myös mm. myös Lähi-idässä, Indonesiassa ja Malesiassa. Maissa joissa naisten silpomista harrastetaan, silvotaan usein naisia täysin uskontoon katsomatta. Esimerkiksi Koraanista ei löydy minkäänlaista suoraa kehotusta miesten tai naisten ympärileikkaukseen, mutta islamilaisessa hadith-kirjallisuudessa on monia niihin liittyviä viittauksia. Nämä kohdat ovat kuitenkin hyvin kiistanalaisia. Poikien ympärileikkauksen sen sijaan nähdään kuuluvan paljon vahvemmin islamilaiseen ja juutalaiseen kulttuuriin. Silpomista perustellaan siitä huolimatta usein uskonnolla. Etiopian juutalaisten yhteisö, falashit, harjoittivat ennen silvontaa. Kyseessä on enemmän yhteisöllinen kuin uskonnollinen ilmiö, vaikka monet silvonnan kannattajat uskovatkin islamin tai jonkun muun uskonnon edellyttävän sitä.
Sen sijaan, että keskustelisimme kulttuureista, joiden absoluuttinen määritteleminen on mahdotonta ja vertaileminen vielä mahdottomampaa, meidän tulisi puhua yksittäisistä ihmisoikeusongelmista. Jos nämä yksittäiset ihmisoikeusrikkomukset, kuten esimerkiksi ympärileikkaaminen, liittyvät kulttuuriseen tapaan eli ”yhteisölliseen ilmiöön”, on ensisijaisen tärkeää, että keskustelu käydään vertikaalisesti kulttuurin sisäpiirissä, ei horisontaalisesti yhteisöjen välillä. Tällä tarkoitan sitä, että arvosteleminen ja ihmisten kulttuurisen identiteetin ”epäterveeksi” tuomitseminen ei johda mihinkään. Kriittinen haastava keskustelu, joka nostaa ihmisoikeudet keskiöön, saattaa johtaakin.
(Ps. Kulttuurin käsitteenmäärittelyn sekamelskan tiimoilta kannattaa tutustua Esa Pirneksen väitöskirjaan, joka tarkastelee kulttuurin käsitettä erityisesti poliittisessa ja yhteiskunnallisessa viitekehyksessä.)