Facebooktwitter

Eilisen Hesarin pääkirjoituspalstalla Jaakko Lyytinen etsi hätäpäissään syyllistä laskevaan käyrään suomalaisesta koulutusjärjestelmästä. Jostain syystä ”suomalaista koulutusjärjestelmää” edustavat aina suomalaiset yliopistot. Jostain syystä yliopistoissa on aina jotakin vikaa, vähintään se, että ne eivät ole amerikkalaisia.

Kertauksena: Minä olen yliopistoihminen, rakastan yliopistoja. Uskon korkeakoulutuksen tuovan yhteiskunnalle paljon hyvää sekä suoraan että välillisesti. Jostain syystä juuri nyt kun on trendikästä puhua kuplista, on vissiin vaarallista sanoa, että rakastan yliopistoa ja arvostan korkeakoulutuksen tuomaa sivistystä – se on mielestäni itseisarvoista. En ymmärtääkseni samalla kuitenkaan tule sanoneeksi, että en arvosta esimerkiksi toiseen asteen ammatillista koulutusta ja sen käyneitä ihmisiä. Tottakai arvostan. Kaikilla koulutuksilla ja niiden tuottamalla osaamisella on merkityksensä yhteiskunnassa. Niitä, kuten ihmisiä, on yhtä mahdoton arvottaa keskenään kuin varpaita – kaikilla on oma paikkansa ja funktionsa.

Lyytinen lainaa mukaillen Peter Thieliä, miljardööriä joka jenkkilässä kannustaa nuoria jättämään yliopiston ja ryhtymään yrittäjiksi:

Jämähtäminen johtuu osin yliopistoista, Thiel väittää. Ne ovat kalliita, ruokkivat yhdenmukaisuutta eivätkä opeta yrittäjyyttä.

Thielin ajatusta Lyytinen jatkojalostaa ja ehdottaa, että koulutusjärjestelmämme tuottaa järjestelmälle uskollisia sopeutujia eikä riskinottajia, joita vaikeina aikoina tarvitaan. Kieltäydyn leimaamasta Lyytistä ”vapaan tieteen viholliseksi”, kun hän nostaa asian keskusteluun. Olen vain sitä mieltä, että hän on väärässä.

On totta, että jotkin opetusmetodit ja tutkintosisällöt voivat ruokkivat yhdenmukaisuutta. Siitä huolimatta nimenomaan yliopistolle töihin jäävät professorit, tutkijat ja lehtorit ovat poikkeuksetta eksentristä sakkia. On vaikea kuvitella organisaatiota yksityisellä sektorilla, joka kestäisi yhtä valtaisan määrän pököpäistä, puolinarsistista huutelijaa. Edes kolmannen asteen alkoholismi ei auta pois professuurista. Yliopisto antaa todella kaikkien kukkien kukkia ja hyvä niin – vaikka rekrytointijärjestelmä tenure track -uudistustenkaan jälkeen ei varmasti ole aukoton, on sen keskiössä mielestäni olennainen: akateemikon vertaisarvioitu osaaminen. Paljon saa anteeksi, jos on helvetin hyvä.

Tämä start up’pien ja akateemisen maailman vastakkainasettelu ei ole mikään uusi jekku. Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin, kun Janne Saarikivi ja Sami ”Hupparihörhö” Kuusela unohtuivat nokittelemaan toisiaan lehtien palstoille viime talvena. Näistä naljailuista minulle tulee aina yhtä vaivaantunut olo kuin vihreiden ja vassareiden jäsentenvälisistä. Yhteistä on ihan hirvittävän paljon, mutta sen sijaan että keskityttäisiin siihen, vittuillaan toiselle lillukanvarsista.

Tieteen ja taiteen tekemisen ja yrittämisen väliset yhtäläisyydet ovat kiistattomuudessaan hämmentäviä. Kaikissa keskiössä on yksilö tai pieni tiimi – organisaatio häivyttyy taustalle ja sillä on korkeintaan brändiarvo. Kaikkiin liittyy mieletön riskinotto ja mahdollisuus henkilökohtaiseen nöyryytykseen. Kaikkien ydinprosessissa avainasemassa on toisto ja sinnikkyys: tee jotain, vie se näytille, saa murskapalaute, itke, parantele, vie näytille, toista ikuisesti tai kunnes lyöt läpi, jolloin on ihan sama mitä paskaa viet näytille. Näissä yhtäläisyyksissä pitäisi nähdä vahvuutta ja synergian voimaa.

En minä tiedä, mitä tässä maassa pitäisi tehdä, jotta käyrä saataisiin nousuun ja voitaisiin lopettaa panikoiminen. Vaikka, kuten Lyytikäinen kirjoittaa: ”Yliopistojen ykköstehtävä ei ole tuottaa startup-yrittäjiä”, uskon kuitenkin, että sekä start up -yrittäjillä että hulluilla tiedemiehillä on yhtäläinen, arvokas osansa yhteiskunnassa ja sen kehityksessä. Olemme tyhmiä, jos ameriikkalaisten tapaan asetamme yrittäjät ja tieteentekijät  vastakkain. Ehkä meidän tulisi entistä huolellisemmin etsiä paikkoja joissa he voivat olla vierekkäin – yliopisto on hyvä, mutta vain yksi sellainen.