Facebooktwitter

Täysipäiväinen oman elämänsä oppositiojohtaja ja sivutoiminen Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen on jälleen väärässä internetissä. Tällä kertaa Heikki on kiskaissut shakespeariaaniset herneet nenukkiin #EnOlisiTässä -kampanjasta, jonka on tarkoitus tuoda esille tavallisten ihmisten kokemuksia siitä, miten valtio ja yhteiskunta ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä positiivisesti.

Pursiaisen kirjoitus on tahalliseksi väärinymmärrykseksi hämmentävän pitkä. Ennen kuin käyn kepeästi lävitse Heikin suurimmat ajatusvirheet, kerron lyhyesti, miksi mielestäni kampanja on kiinnostava ja tarpeellinen.

Suomalainen keskustelu “hyvinvointivaltiosta” ja sen ylläpidosta on kasautunut kestävyysvajeen ympärille. Koko julkinen debatti – äänekkäimmin ekonomistien ja oikeistolaisten kontribuutio keskusteluun – on redusoitunut verotusulinaksi. Suomi on verotuksen Pohjois-Korea, veronkiristysten tie on kuljettu loppuun, uli uli uli.

Ironista on, että nämä talouskyvyillään ja -ymmärryksellään mielellään brassailevat veroulisijat eivät tunnu ymmärtävän kirjanpidon ja taseen eli siten taloudenpidon perusperiaatteita. Yksin vastattavan näkökulmasta talouden tarkasteleminen on epätarkoituksenmukaista – kaiken määrittelee tasapaino. Verotasoa oleellisempaa on se, millainen yhteiskunta verotuloilla on saatu tuotettua. Auttaako se ihmisiä? Tuottaako se hyvinvointia? Torjuuko se köyhyyttä ja osattomuutta? Nämä ovat huomattavasti oleellisempia kysymyksiä kuin se, mikä on kokonaisveroaste, vaikka toki tunnustan, että monimutkaiseen verojärjestelmään liittyy ongelmia ja verotuksella on mekanismina aina myös ohjausvaikutuksia.

Joka tapauksessa #EnOlisiTässä -kampanja toimii hieman pateettisesta tarinallisuudestaan huolimatta tässä funktiossa täydellisesti: se tuo näkyväksi sen, mitä hyvää järjestelmä nimeltä valtio meille ihmisille tuottaa ainaisen veroulinan sijaan.

Tästä pääsemmekin luontevasti Pursiaisen keskeisimpään väärinymmärrykseen.

“Valtio ei ole yhteiskunta”, sanoo Heikki ja on teknisesti ottaen oikeassa. Sillä ei vain ole kokonaisuuden kannalta merkitystä ainakaan niin kuin Heikki yrittää väittää.

Yhteiskunta olemme me ihmiset, jotka vapaasti ja vastuullisina tavoittelemme onnea toistemme kanssa vuorovaikutuksessa. Valtio puolestaan on instituutio. Valtion instituutionaalisuudella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että yhteiskunnallisen järjestäytymisen tuloksena olemme muodostaneet järjestelmän, joka ei määritelmällisesti kykene orgaanisesti ja ketterästi vastaamaan muuttuviin tarpeisiimme. Problematiikka on tuttu mistä tahansa organisaatiosta kokoon ja sektoriin katsomatta – rakenteet luutuvat ja saatamme tehdä hupsujakin asioita vain siksi, että siinä joskus oli jotain järkeä. Valtion jäykkyyttä organisaationa lisää toki juuri se, että se on julkisesti rahoitettu ja on siksi tarkempaa, että asiat hoidetaan oikeudenmukaisesti ja läpinäkyvästi. Lähtökohtaisesti tämä on hyvä asia, mutta hidastaa esimerkiksi päätöksentekoa entisestään, kun kaikki oleelliset toiminta- ja budjettipäätökset tehdään masentavan demokraattisesti.

Kun puhumme politiikantutkimuksesta ja yleisestä filosofoinnista, jako yhteiskuntaan ja valtioon on oleellinen. Kuitenkin kun puhumme päätöksenteosta ja siitä, miten esimerkiksi ensi keväänä järjestettävät kunnallisvaalit vaikuttavat siihen, millaista yksilöiden elämä on kaiken maailman turuissa ja pudasjärvillä on, häivyttyy ero käytännössä. On retorista kikkailua ja reaalipolitiikan kannalta aivan turhaa käsitteistää yhteiskuntaa, järjestötoimintaa, kuntahallintoa ja valtiota erille toisistaan. Ne ovat limittäisiä, enemmän tai vähemmän institutionalisoituneita tapoja järjestää yhteistoiminta, jota yhteiskunnaksi kutsutaan.

Heikki on aivan oikeassa siinä, että ei ole olemassa “yhteiskunnan varoja” tai “valtion rahaa” vaan yksinkertaisesti ihmisten rahaa. “Valtion” ja “yhteiskunnan” personifioinnissa on kyse retorisesta kikasta, joka aivan varmasti vaikuttaa ajatteluumme. Kun piilotamme ihmisten tahdonsuunnat instituutioiden kuten valtio taakse, jotain perustavanlaatuista hämärtyy.

Heikiltä ja kaltaisiltaan kuitenkin liian usein unohtuu, että toiminnallisesti ei ole olemassa myöskään sellaista “valtiota”, joka tehottomuudessaan haluaa hassata julkiset, yhteiset varat maataloustukiin ja talvipuutarhoihin. Ne hassaajatkin ovat ihmisiä. Ajattelemme eri tavoin ja koemme eri asiat sillä tavalla tärkeiksi, että ne tulisi maksaa yhteisesti. Näiden eri arvostuksien ja tahdonsuuntien yhteensovittamista kutsutaan demokratiaksi.

Loppuvaiheillaan Heikin kirjoitus menee yksinkertaisesti harhaiseksi.

En usko, että yksikään #EnOlisiTässä -kampanjaan osallistunut ajattelisi, että “kaikki hyvä heidän elämässään on hyvinvointivaltion ansiota” kuten Heikki väittää. Ajattelevat aikuiset ihmiset tunnistavat kyllä ponnistuksien ja vaivannäön arvon sekä oman temperamenttinsa ja kykyjensä luomat edellytykset. Se, että tunnistaa ne monet asiat, jotka hyvinvointivaltiossamme hyödyttävät yksilöä ei automaattisesti tarkoita, ettei ajattelisi yksilön toimilla olevan mitään merkitystä.

En myös voi millään tavalla uskoa, että yksikään omasta työpaikastaan kiitollinen ihminen ajattelisi, että “julkisen työpaikkansa olevan osa hyvinvointivaltion tarjoamaa palvelukimaraa”. Valtion tehtävä ei ole toki tarjota työpaikkoja, mutta julkisella sektorilla työskentely – opettajana, lääkärinä tai kirjastonhoitajana toiminen voi silti olla ilo ja kunnia. Olen itse lopen kyllästynyt siihen lähes uskonnolliseen käsitykseen, jonka mukaan julkinen työnantaja ei voi olla tehokas ja asianmukainen. Vaikka julkiset työpaikat eivät ole valtion toiminnan itseisarvo, ne eivät myöskään ole itseisarvoisesti huonompi tapa järjestää palvelut.

Minusta on hämmästyttävää, ettei Heikki Pursiaisen kaltainen terävähkö ajattelija erota ihmisten kiitollisuutta ja yhteisöllisyydenkaipuuta totalitarismista. Vaikka valtion ja yhteiskunnan välinen jaottelu on käsitteellisesti olemassa, se on liukuman kaltainen, sumearajainen symbioosi. Minulle ja monille kaltaisilleni valtio on kasvottoman byrokratia- ja väkivaltakoneiston sijaan perimmiltään se yhteisö, joka yhdistää minut kaikkiin suomalaisiin. Se ei ole järjestelmänä täydellinen, mutta niin kauan kun sen takana on yhteisö ja yhteiskunta, järjestelmän kehittäminen on vain – no – järjestelmän kehittämistä: vaikeaa ja vittumaista mutta mahdollista ja ennen kaikkea meistä itsestämme ja aktiivisuudestamme kiinni. Jos valtio on paska se ei ole valtion vika vaan nimenomaan meidän ihmisten. Sinunkin, Heikki.