Facebooktwittergoogle_plus

Olen ollut tänään sairaslomalla flunssan vuoksi. Nukuin keskipäivän huitteilla pitkät päiväunet. Kun heräsin unilta, sosiaalinen media oli räjähtänyt. Somekohut tuntuvat olevan jokaviikkoisia, mutta niiden aihe harvemmin on juhlarahat. Olo oli kuin Ihmemaahan toikkaroineella sienipäisellä Liisalla.

Yritetäänpä hahmottaa Ihmemaa-Suomen juhlarahakohun aikajanaa: Ensimmäisessä aallossa pahennusta herätti sisällissodanaikaista teloitustilannetta esittävä juhlaraha. Seuraavaksi Petteri Orpo huikkasi ovensuusta rahan olevan mauton ja taiteilija ihasteli sen aiheuttamaa kohua. Sitten spekuloitiin, pitikö Orpon tietää juhlarahan kammottavasta kuvasta ja onko itse asiassa hyvä, että valtiovarainministerillä ei ole aikaa tarkistaa juhlarahojen visuaalista ilmettä. Loppunostatuksena paheksuttiin vielä saman sarjan ”globaali oikeudenmukaisuus” -rahaa, joka esittää Välimereen syksyllä 2015 hukkunutta lasta, josta levinneet kuvat ovat nousseet pakolaiskriisin ikoniksi kuin Vietnamin sodan alasti juokseva lapsi ikään. Lopulta juhlarahat vedettiin pois. Sekä taiteilija että juhlarahalautakunnan puheenjohtaja (mikä luottamustoimi!) ilmaisivat olevansa pahoillaan lopputuloksesta. Lopuksi vielä internet teki internetit. Aika tähän moninaiseen tapahtumasarjaan meni vajaat kuutisen tuntia.

Koko tapahtumasarja tuntuu absurdilta sketsiviihteeltä. Nyt en yksin tarkoita kolikkoa ja siihen kaiverrettuja aiheita vaan myös niiden synnyttämää reaktiota ja tuon reaktion välitöntä vaikutusta.

Puhutaan ensin niistä kolikoista.

Kun näin sisällissota- ja globaali oikeudenmukaisuus -kolikot, niiden esittämät aiheet tuntuivat vääriltä ja banaaleilta. Millainen juhlan aihe on teloitus tai lapsen kuolema? Sitten ryhdyin miettimään juhlarahan konseptia. Se osaltaan kanonisoi satavuotiaan maamme historiaa, joka ei koostu yksin iloisista aiheista. Juhlarahat ovat satavuotiaan Suomen juhlarahoja, eivät yleisesti iloisten aiheiden mynttejä. Olisiko viittaus sisällissotaan pitänyt jättää kokonaan sarjasta ulos? Jos ei, miten sisällissota olisi pitänyt kuvata kolikkoon niin, että se ei olisi ollut makaaberi? Miten pakolaiskriisi pitäisi kuvata niin, että se ei olisi vastenmielinen? Ovatko vaihtoehdot todella ”esitä asia kauniisti” tai ”älä esitä sitä ollenkaan”?

Vaikka intuitioni sanoo muuta, olen hetkellisen pohdinnan jälkeen sitä mieltä, että asiat kuten sisällissota ja pakolaiskriisi kaikkine verisine käsineen kuuluvat Suomen historiaan ja on siksi tärkeää, että myös niiden kaltaisia kipeitä aiheita käsitellään teoksissa, jotka kanonisoivat tuota historiaa. Tällaisia kanonisoinnin välineitä ovat myös juhlarahat.

On sitten asia erikseen, oliko taiteilijan valitsema ilmaisukeino asiallinen. Molemmat vastareaktion herättäneet kolikot on työstetty valokuvista – hyvin tunnistettavista sellaisista. Jos kolikoissa olisi käytetty enemmän taiteilijan orginaalia luomisvoimaa ja symboliikkaa suoran ilmaisun sijaan, kohu tuskin olisi syntynyt. Tämäkin on kiinnostava itsereflektion paikka. Miksi sota, kuolema ja historian kipeät tapahtumat täytyy esittää meille kyyhkysinä ja purjeveneinä, että pystymme kohtaamaan ne?

Eniten kolikkokohussa minua liikautti jo tuttu somekohun mekaniikka: se hyökyy aallon lailla, järjettömän nopeasti ja vaatii kohteeltaan nopeaa ja täysin virheetöntä puolustusta. Tässä tapauksessa ministeri veti juhlarahat pois alle kuudessa tunnissa. Niin mahtava on somen ja joukkoraivon voima.

Kysymys, jota edelleen jään aprikoimaan, on se, onko tämä nopean reaktiivisuuden aikakausi hyväksi ihmiskunnalle. Useimmiten ne astetta punnitummat ja siten analyyttisemmat vastineemme eivät ole kymmenissä sekunneissa Facebookin tai Twitterin tekstikenttään vilahtavia pöyristymisiä. Ja kuitenkin, ne pöyristyksemme saavat muutosta aikaan.