Facebooktwittergoogle_plus

24.10. eli eilen se sitten tuli, nimittäin Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio 2030. Visiota on puuhattu työpajoissa ja verkkoaivoriihessä kuukausia. Se on laukaissut kiinnostavaa keskustelua esimerkiksi duaalimallin tulevaisuudesta, vaikka yhteistä korkeakoululakia ei visioon olekaan kirjattu.

Vision yleiset teemat on helppo allekirjoittaa. Yleisen ”kaikkea kivaa kaikille, tiede ja koulutus on tärkeää” -lätinän lisäksi siinä on kolme selkeää ja konkreettista tavoitetta: Julkinen ja yksityinen panostus T&K-toimintaan nostetaan 4 % BKT:sta, suomalaisten korkeakoulutustasoa nostetaan 50%:in ikäluokasta ja korkeakouluverkostoa supistetaan.

T&K-toimintaan investoimisen ja väestön kouluttamisen puolesta puhuu monenlainen empiirinen tutkimus. Ne ovat paitsi poliittisia tavoitteita, myös empiirisen näyttöön perustuvia päämääriä, sillä maan kilpailukyky ja elintaso ovat kytköksissä paitsi sen kykyyn tuottaa uusia innovaatioita myös väestön koulutustasoon. Lisäksi, jos olemme kiinnostuneita ihmisten hyvinvoinnista valtion kilpailukyvyn lisäksi, korkeakoulutus tuntuu suojaavan yksilöä kaikenmoiselta ikävältä. Kärjistetysti, mitä koulutetumpi ihminen, sitä pidempi, terveempi ja vakavaraisempi elämä. Myös tästä syystä on perusteltu poliittinen tavoite taata mahdollisuudet kouluttautumiseen kaikille ja pyrkiä saattamaan korkeakoulutuksen piiriin ainakin puolet ikäluokasta.

Kolmas korkeakouluvision konkreettinen tavoite liittyy yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen määrään, josta todetaan vision taustamuistiossa seuraavaa:

”Korkeakoulutus ja tutkimus on hajautunut moniin yksiköihin. Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla on 14 yliopistoa ja 23 ammattikorkeakoulua. Korkeakoulujen määrä on vähentynyt viime vuosina merkittävästi yhdistymisten myötä. Korkeakoulujen yhdistymisellä on Suomessa ja muualla saatu parannettua koulutuksen ja tutkimuksen laadun vahvistumista ja kansainvälistä kilpailukykyä kasvattamalla kriittistä massaa. Keskittämällä resursseja on vahvistettu korkeakoulujen toimintaedellytyksiä, kansainvälistä vetovoimaa ja mahdollistettu sektorirajat ylittävää yhteistoimintaa. Suomalaisten korkeakoulujen resurssit ovat kansainvälisesti vertaillen vahvat mutta ne eivät ole optimaalisessa käytössä. [—] Korkeakoulujärjestelmää ja tutkimus- ja innovaatiojärjestelmää koskevien kansainvälisten arviointien mukaan Suomen korkeakoulujärjestelmä on edelleenkin hajanainen, yksiköt pieniä ja erikoistuminen vähäistä. Kriittisen massan vahvistamisen tarve on ilmeinen.”

Tämä yksinkertaisesti yksiköiden määrän vähentämisen tavoite on hankalammin perusteltavissa minkäänlaisella oikealla näytöllä. Se ei ole estänyt näkemyksien ”Suomessa on liikaa yliopistoja” (1, 2, 3, 4), ”rönsyjä pitää karsia” ja ”yliopistojen pitää profiloitua” muuttumista haastamattomiksi, absoluuttisiksi totuuksiksi ja suomalaista koulutuspolitiikkaa ohjaaviksi dogmeiksi. Nämä dogmit eivät siis enää edes altistu keskustelulle niin, että niitä pitäisi jotenkin perustella. Onhan ”itsestään selvää”, että ne ovat totta.

Tässä kirjoituksessa rohkenen olla eri mieltä – tai ainakin hivenen haastaa tätä vähentämisen, suurentamisen ja erikoistumisen ihannointia.

Aloitetaan vähentämisestä. Tarkoittaako vähempi määrä yliopistoja enemmän resursseja jäljelle jääville ja siten parempaa tiedettä ja koulutusta Suomelle?

Erityisesti pääkaupunkiseudulla tunnutaan selkeästi ajattelevan, että on olemassa hyviä suomalaisia yliopistoja (hmmm, mitkäköhän?), toisaalta keskinkertaisia ja lopulta suorastaan surkeita yliopistoja. Nämä mentaaliset ranking-listat eivät perustu mihinkään muuhun kuin mielikuviin ja perstuntumaan. Jokaisen koulutus- ja yliopistopolitiikkaan syventyneen ihmisen pitäisi ymmärtää, että yliopistot ovat huonosti vertailtavissa, sillä ne eivät ole samanlaisia – alakohtainen vertailu on huomattavasti tolkullisempaa. Lisäksi on mahdotonta sanoa, mitä yliopistoista pitäisi vertailla. Koulutuksen, tutkimuksen vai yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tasoa (ja millä mittareilla)? Ne kun eivät ole sama asia, mutta kaikki ovat yliopiston ydintehtäviä. On myös hyvä muistaa, että suomalaiset yliopistot pärjäävät kansainvälisessä vertailussa erittäin hyvin väkilukuumme suhteutettuna. On perusteetonta sanoa, että meillä on yksiselitteisesti hyviä, keskinkertaisia ja huonoja yliopistoja. Se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Tämä sisäpoliittinen kina suomalaisten yliopistojen keskinäisestä paremmuudesta on sikälikin humoristinen, että yliopistot itse tilasivat taannoin vaikuttavuusraportin yliopistojen taloudellisista vaikutuksista. Tämäntyyppistä taloudellisen impaktin arviointia on kritisoitu erityisesti taloustieteilijöiden keskuudessa perustellusti ja on ymmärrettävä, että vaikutusarviointi tehtiin lobbaustarkoituksessa. Yliopistojen olemassaolon taloudellista vaikutusta on tutkittu myös tieteellisesti, esimerkiksi tässä kiintoisassa tutkimuksessa, jonka aineisto on sekä ajallisesti että maantieteellisesti kattava. Vaikka spill over-efektin ja ylipäätään yliopistojen kaltaisten organisaatioiden vaikutuksia on vaikea luotettavasti arvioida, antaa tutkimus aihetta epäillä, että ne ovat aina – alueesta ja yliopistosta, sen koosta ja tasosta välittämättä – positiiviset. Näin ollen korkeakoulujen suuri määrä ei välttämättä ole huono asia.

Voi myös ajatella, että korkeakouluvisiossa mainittu tavoite koulutustason nostosta ja korkeakouluverkon supistamisesta ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Korkeakouluvalinnoista tiedetään, että korkeakoulun sijainnilla on merkitystä. Ei kaikille nuorille, mutta isolle osalle. Tiedostan kuulostavani keskustalaiselta, mutta en pelkää kuulostaa kun sille on perusteet. Jos tarkoitus on, että yhä useampi nuori hakeutuisi korkeakouluun, ei korkeakouluverkon supistaminen palvele tätä tarkoitusta.

Lopuksi on todettava, että se että korkeakouluvisiossa todetaan, että korkeakouluja on ”vähemmän”, ei tarkoita että 14 yliopistoa oltaisiin supistamassa kolmeksi. Opponoin tässä sitä, onko määrä ylipäätään relevantti kiistakapula. Väitän, että ei ole.

Entä sitten yksiköiden koko? Onko suurempi parempi, kun puhutaan yliopistoista?

Kun puhutaan ”kriittisestä massasta” suhteessa tutkimukseen (jota suurin osa kansainvälisistä tutkimusarvioinneistakin kommentoi), puhutaan käytännössä yksiköiden ja tutkimusryhmien koosta. Aiheesta onkin paljon tutkimusta, joka tuntuisi osoittavan, että suuri  tutkimusryhmä ei ole välttämättä paras (1, 2, 3, 4). Lisäksi jotkin tutkimukset osoittavat, että tutkimusryhmien sulautuminen yhteen kaventaa tieteen diversiteettiä ja itse asiassa huonontaa tutkimuksen laatua.

Opiskelun ja yliopiston ns. palveluinfran kannalta yliopiston koon merkityksestä kannattaa lukea esimerkiksi tämä Times Higher Educationissa ilmestynyt juttu. Siinä on esitetty näkemyksiä opiskelijoiden kokemasta ohjauksen ja ryhmäytymisen tunteesta, joka tuntuu olevan pienempien yksikköjen tapauksessa suurempi. Tästä kotimainen esimerkki on osaltaan kandipalaute, jonka tietyissä kysymyksissä tuntuvat pärjäävät leimallisesti pienet yliopistot (joskin kandipalautteenkin tapauksessa alakohtainen vertailu on huomattavasti hedelmällisempää kuin yliopistokohtainen vertailu).

Entä sitten profiloituminen? Onko se aina hyvä?

Sanoisin, että yliopiston omien vahvuuksien löytäminen ja niihin panostaminen on poikkeuksetta hyvä asia. En ole rakenteellista kehittämistä vastaan vaan päin vastoin – kaipailen suurempia ja dramaattisempia rake-liikkeitä. Rakenteellisen kehittämisen ja profilaation ongelma on kuitenkin, että sitä tehdään hajallaan yliopistoissa, kun sitä pitäisi tehdä ministeriövetoisesti ja alakohtaisesti, jotta kokonaiskuva säilyisi järkevänä.

Lopuksi on todettava, että fuusioituminen on yliopiston näkökulmasta usein vähiten miellyttävä vaihtoehto. Organisaatioiden yhdistyminen on valtava muutosprosessi, joka ei todellakaan säästä kustannuksia vaan lisää niitä – samoin kuin sekannuusta ja identiteettikipuja – vähintään ensimmäiset 10 vuotta. Aalto-yliopisto ja alkuaskeliaan ottava entinen Tampereen uusi yliopisto ovat tästä hyviä esimerkkejä. Sekaannus, kasvaneet kulut ja identiteettikriisi voivat olla pieni hinta uuden ja upean yliopiston rakentamisesta, mutta kysymys kuuluu, voiko samoja tai vähintään yhtä arvokkaita yhteistyöhyötyjä saada aikaan ilman fuusioitumista ja siihen liittyviä ongelmia.

Myönnän, minulla on oma lehmä ojassa. Turun alueen korkeakouluja on lempeästi painostettu yhdistymään jo pidemmän aikaa. Toimiessani Turun yliopiston hallituksessa olemme toistuvasti keskustelleet siitä, miten saamme monenlaisen sisällöllisen ja tutkimus- ja opetusinfrastruktuuriin perustuvan yhteistyön näkyvämmäksi. Sisällöllinen yhteistyö ei nimittäin näytä miltään. Olen leikkisästi sanonut, että rakenteellinen kehittäminen on yliopistopolitiikan show-painia: paljon enemmän kuin sillä mitä oikeasti tapahtuu on merkitystä sillä, miltä asiat näyttävät.

Tutkimusta ja opetusta voi nimittäin tehdä yhdessä ilman fuusioita. Jos minä olisin saanut päättää, visiossa lukisi korkeakoulujen pienemmän määrän sijaan se, että korkeakoulut tekevät enemmän yhteistyötä sekä tutkimuksen että koulutuksen saralla.

Ironisesti opetus- ja kulttuuriministeriö itse aiheuttaa tilanteen, jossa itse asiassa pitkän hajaannuksen ja tehottomuuden aiheuttava fuusioituminen muuttuu koko ajan järkevämmäksi ja sisällöllinen yhteistyö typerämmäksi. Profilaatiohaut ja kärkihankehaut ja lippulaivahaut tuottavat yliopistoille valtaisat määrät töitä ja mikä pahempaa – usuttavat pienen maamme yliopistot toisiaan vastaan. Jos on olemassa koulutusmarkkinat ja jokin kilpailu kansallisvaltioiden kesken, ei tarvitse olla kummoinenkaan välkky, jotta hahmottaa, että valtionhallinnon pitäisi pyrkiä tuottamaan yhteistyötä – ei kilpailua – omien yliopistojensa välille.

Jos poliittinen tahto todella on supistaa Suomen korkeakouluverkkoa siitäkin huolimatta, että koulutuksen volyymia halutaan lisätä, se on poliittinen päätös. Politiikka saa olla politiikkaa. Näennäisestä autonomiastaan huolimatta yliopistot ovat pääasiassa julkisella rahalla rahoitettuja organisaatioita ja ne ovat siksi poliittisen päätöksenteon nöyriä kohteita.

Toivon, että jos ministeriön visio on supistaa korkeakouluverkkoa, se tekee sen päättämällä, mitkä ammattikorkeakoulut ja yliopistot lakkautetaan. Sen sijaan en toivo erilaisten muka-laadullisten ja vertaisarviointiin perustuvien rahoitusinstrumenttien politisoimista niin, että korkeakouluverkon ”rönsyt” näännytetään hiljalleen verhoissa niiden henkilökunnan ja opiskelijoiden kitkutellessa hupenevien määrärahojen varassa ja epätietoisuudessa vuosia.

Jos visio on vähentää yliopistoja, pitää olla rohkeutta vähentää niitä poliittisella päätöksellä ja myöntää, ettei päätökselle ole muita perusteita kuin korkeakouluverkon supistaminen koska, noh, halutaan. Se on politiikassa ihan ok.