Facebooktwittergoogle_plus

Parin päivän päästä on enää kuukausi kuntavaalien varsinaiseen vaalipäivään. YLEn helmikuun gallup oli hämmentävä – yleensä ihmisten puoluekannat vakiintuvat vaalien lähestyessä, nyt ne tuntuvat olevan entistäkin sitoutumattomammat.

Somekuplassani erityisesti demarit hehkuttivat gallup-tulosta. Puolue on sekä  johdossa kannatusmittauksessa että eniten kiinnostava puolue niiden mielestä, jotka eivät ole lukinneet puoluekantaansa (vastanneista lähes puolet). Demareiden ilkamointi on erityisesti kiinnostavuuden suhteen surkuhupaisaa: vajaalla yhdeksällä prosentilla on saatu kiinnostavimman “kärkipaikka” (0,4 prosenttiyksikön kaulalla seuraavaksi kiinnostavampaan) tilanteessa, jossa kolmasosa ei osaa sanoa mitään ja viidesosa vastaa, ettei mikään puolue kiinnosta.

Ei varsinaista aihetta juhlaan.

Olen viime kesästä saakka ollut jonkinmoisessa kiirastulessa suhteessa parlamentaariseen järjestelmäämme. Kesällä nimittäin julkaistiin vuoden 2015 eduskuntavaaleja ruotiva selvitys, jonka kärki oli selvä: politiikkaan osallistuminen eriytyy. Suurin osoitus tästä nykyisessä järjestelmässämme on äänestämisen polarisoituminen. Vain perusasteen käyneistä äänestää kolmasosa, kun korkeastikoulutetuista äänestää lähes 80 prosenttia.

Jos aikaisemmin saatoin jotenkin tuudittautua yksisarvismaailmani lumpeenlehtikeinussa siihen, että yhtäläinen äänioikeus takaa osallisuuden suhteessa valtioon, se on nyt mennyttä: kun vinouma äänestysaktiivisuudessa on noin valtava – 50 prosenttiyksikköä – ei voi millään tavalla sanoa, että kansanvaltamme nykyisessä muodossaan todella olisi yleistä ja yhtäläistä kansanvaltaa.

Tämän pitäisi olla kaikkien puolueiden ensisijainen ongelma. Tämän pitäisi puhututtaa ihan kaikkia. Sen sijaan poliitikot oikealla ja vasemmalla tuijottavat omia hypoteettisia menestyslukujaan, eivätkä juuri pukahdakaan liikkuvien ja nukkuvien massoista.

Jos osallisuus demokraattisen järjestelmämme mekanismeihin kuten äänestämiseen katoaa, löytyy muita keinoja vaikuttaa. Osaa niistä voi varmasti kuvailla uudenlaisiksi demokratian muodoiksi, mutta halu vaikuttaa voi velloa ulos myös jonain hallitsemattomana ja kaikille epäedullisena yhteiskunnallisena epävakautena. Myös tämän luulisi kiinnostavat kaikkia – erityisesti niitä, jotka haluavat säilyttää valta-asemansa nykyisessä järjestelmässä.

Poliittisesti aktiivisien ystävieni sivulauseissa ja rivien väleissä vilkkuu liian usein “tyhmä äänestäjä”. “Tyhmä äänestäjä” ei tunne päätöksentekojärjestelmäämme, eikä tiedä, miten poliittinen päätöksenteko prosessina toimii ja mistä mikäkin toimielin päättää. Tyhmän äänestäjän pitää tyhmänä tyhmät vaalikoneet, joissa kysytään asiakysymysten sijaan arvokysymyksiä tai yleispoliittisia kysymyksiä, joilla ei ole mitään suoraa tekemistä kuntapolitiikan kanssa.  Tyhmä äänestäjä äänestää ehdokasta, ei puoluetta, ja siksi Suomessakin pitäisi siirtyä listavaaliin – tyhmän äänestäjän sekoilun minimoimiseksi.

Vaalikoneisiin liittyy paljon perusteltuja ongelmia, joita en ala tässä listata. Mielestäni se, että vaalikoneissa kysytään “vääriä asioita” ja että nämä väärät asiat ovat nimenomaan arvokysymyksiä ja yleispoliittisia kysymyksiä, ei ole ongelma. On totta, että NATO-kysymykset kuntavaalikoneessa johdattavat äänestäjän ajattelemaan, että kunnallistasolla päätetään puolustuspolitiikasta. Silti väitän, että vaalikone ei ole paikka, jossa kansalaisia sivistetään poliittisesta päätöksentekojärjestelmästä. Sitä vastoin itselleni on äänestäjänä hyvinkin oleellista tietää millaista ihmistä äänestän, ei niinkään mitä mieltä ehdokas on jokaisesta asiakysymyksestä, jota tulee neljän vuoden aikana lautakunnissa ja valtuustossa käsittelemään. Mieluummin äänestän ihmistä, joka on joissain määrin asiakysymyksistä eri mieltä kanssani, mutta jonka perehtyneisyyteen, työmoraaliin ja arvopohjaan voin luottaa.

Tästä pääsemmekin kätevästi politiikan henkilökeskeisyyteen. En ole täysin varma, onko puoluepolitiikka muuttunut henkilökeskeisemmäksi, vai onko juuri puolueiden merkityksen vähentyminen vääristänyt kokemushorisonttiamme niin, että se näyttäytyy henkilökeskeisempänä politiikkana. Syitä sen enempää spekuloimatta on mielestäni jälleen ihan perusteltua kysyä: miksi politiikan henkilökeskeisyys on ongelma? Miksi sitä tulisi ratkaista esimerkiksi listavaaliin siirtymällä? Jos henkilöt puhuttelevat, miksei parlamentaarista järjestelmää voisi muokata henkilökeskeisemmäksi?

Lopulta kysymys on siitä, pitäisikö järjestelmän muokata tyhmää ihmistä vai ihmisen järjestelmää. Kallistun jälkimmäiselle kannalle.