Facebooktwitter

Eräs skarppi muija internetissä kirjoitti eilen seuraavaa:


“Istuin tuossa eräänä päivänä eräässä kokouksessa, jossa jälleen kerran +50 vuotiaat hyvin meritoituneet virkahenkilöt päivittelivät, että miksi nämä nykypäivän tissiposkinuoret ovat niin kiittämättömiä, laiskoja ja pelokkaita etteivät uskalla investoida itseensä ja nostaa opintolainaa. On se kuulemma niin kumma, kun “kyllä me kaikki 70- ja 80-luvuilla nostimme ja hyvin meni”. He myös kantoivat huolta elämäntapahumanisteista, jotka hankkivat heidän verovaroillaan tutkinnon toisessa jälkeen akateemisesta vapaudesta ja opiskelijaelämästä liiaksi nauttien. Istuin siinä kokouksessa ja koin sukupolvien välisen kuilun aika suurena.

Kiristelin hampaitani. Mietin, että kannattaako taas kerran pitää puheenvuoro siitä, miten on hieman eri asia valmistua maisteriksi vuonna 2016 kuin vuonna 1976. Muistuttaa herroja ja rouvia siitä, miten korkeakoulututkinto ei takaakaan enää nykypäivänä varmaa työpaikkaa saatikaan korkeaa palkkatasoa. On pikkasen eri tilanne nostaa opintolainaa aikana, kun kaikki ennusteet osoittattavat Suomelle vielä monen montaa heikon talouskasvun vuotta. Kun vastavalmistuneita maistereita on työttömänä vuosittain 4000 ja tohtoreita jo lähes 2000, kun akateemisia työttömiä on kaiken kaikkiaan lähes 50 000. Puhumattakaan niistä 300 000 muusta työtä etsivästä suomalaisesta.

Nooh. pidin pokkani ja puheenvuorossani totesin, että kyllä, ehdottomasti etuus- ja koulutusjärjestelmää olisi paljon helpompi uudistaa jos näiden järjestelmien piirissä toimivat ihmiset olisivat täydellisiä, ennustuskykysiä markkinatoimijoita, jotka pystyisivät arvoimaan koulutusta ja koulutuksen aikaisia elämisen kustannuksia elämän mittaisina investointeina ja valitsemaan aina oikein. Ihmiset ei kuitenkaan – valitettavasti tai onneksi, miten sen nyt ottaa – tällaisia ole.

Sitä mää vaan toivoisin, että joku ihana ihminen, jolla sanan säilä on hyvin hallussa, kirjoittais semmosen “avoimen kirjeen setäsektorille”, jossa näitä teemoja vähän availtaisiin. Semmosen tekstin mä mielelläni lukisin ja jakaisin. Ping Lotta Aarikka.”


Vaikka minulle setyys ei ole ikä eikä sukupuoli vaan yhtä state-of-mind kuin New York, tunnistin kyllä, keistä tässä puhutaan. Tässä puhutaan Suurista. Suurilla en tarkoita yksin tiettyjä setä-elementin omaavia suurten ikäluokkien jäseniä vaan mahdollisesti myös 50- ja 60-luvun alkupuolilla syntyneitä, nk. pre-hyvinvointivaltion kasvatteja.

Minä, 1987 vuonna syntyneenä, olen kasvanut hyvinvointivaltiodiskurssissa – minut on kasvatettu arvostamaan hyvinvointivaltiota. Se kuuluu Suomi-tarinaani niiden tuhansien järvien ja liikennettömällä tiellä liikennevaloissa seisoskelun lisäksi. Minut on kasvatettu ymmärtämään, että menestykseni tässä elämässä on monin tavoin yhteiskunnan tukemaa: olen jo vatsassa seulottu kromosomivirheen varalta, olen neuvolassa punnittu ja mitattu, hampaani on tarkistettu ja oikaisuhoidot järjestyneet julkisessa terveydenhuollossa, olen käynyt maailman parhaan peruskoulun ja jatkanut siitä maksuttoman lukion kautta maksuttomaan korkeakouluun, jossa opiskelemisen aikana olen saanut valtiolta rahallista tukea. Minä olen menestyksineni ennen kaikkea tämän valtion ja sen julkisen sektorin tuotos. Vaikka kumpikaan vanhemmistani ei ole korkeakoulutettu, en ole kokenut liikkuneeni luokassa ylöspäin. Kokemukseni tästä elämästä on turvallisen vakavaraisen keskiluokkainen, vaikka vanhempani eivät ole sitä aina olleet.

Suurien narratiivi elämäntaipaleestaan on toisenlainen. Heille luokkaliikkuvuus on todellinen kokemus, ja tuo matka on taitettu suksilla, yksin ja viimassa kesät talvet. He ovat oman onnensa seppiä. Vaikka Suuret ovat pääasiassa olleet vastuussa koko hyvinvointivaltion perustan rakentamisesta ja suomalaisen julkisen sektorin hiomisesta huippuunsa, he eivät tunnusta sen vaikutuksia omaan ja siten toisten elämään. He eivät tunnu huomaavan, miten paljon ovat järjestelmästä hyötyneet nuorina aikuisina ja erityisesti vanhempina. Joku sanoi joskus, että ihminen jämähtää pukeutumaan kuten pukeutui ollessaan 20-25 -vuotias. Suuret tuntuvat jämähtäneen ajattelemaan, että yhteiskunnan vaikutus ihmisiin on sama kuin heihin heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan.

Kuten kaikkia hyviä asioita myös hyvinvointivaltion rakenteita arvostellaan. Järjestelmän antama tuki on tuottanut enenevissä määrin puhetta siitä, että hyvinvointivaltio “paapoo” ja “holhoaa” asukkejaan. Että meillä on mahdollista elää siivellä ja nostiskella ansiosidonnaista 500 päivää jalat pöydällä. Että meillä ei edes halpaa lainaa ymmärrä yliopisto-opiskelijat nostaa vaan kaikki pitää valtion tarjota.

Generalistialoilla opiskelijat, joiden näkemys siitä, mille nimikkeelle tai edes mille sektorille tai alalle he tulee työllistymään, on opintojen aikana vielä epäselvä, eivät halua ottaa lainaa. En itse ajattele, että kyseessä olisi tulevaisuususkon puute, vaikka tilastot tällä hetkellä näyttävät myös korkeastikoulutettujen kannalta ankeammilta kuin koskaan. Uskon tulevaan ja uskon, että niin uskovat monet 1.-2. vuoden opiskelijatkin. Sen sijaan ajattelen, että maailmasta on tullut monimutkaisempi. Korkeastikoulutetut työllistyvät erilaisille nimikkeille ja erilaisiin paikkoihin – kaikkia ei ole odottamassa virka valtiolla tai opetustyö kotikunnassa. Jos koulutuksesta puhutaan sijoituksena, pitäisi generalisteille mikrotasolla puhua sokkosijoittamisesta. Tilastot näyttävät, että todennäköisesti töitä tulee, mutta se mistä ja millaisia, on opintojen alkuaikana vielä epäselvää. Onko kumma, että tuollaisessa tilanteessa lainan ottaminen ei houkuta?

En ymmärrä, miksi ihmisten on niin vaikea ymmärtää inhimillisyyden lainalaisuuksia. 20-vuotiaan “järkevä” on eri asia kuin 60-vuotiaan “järkevä”. Maailma on vuonna 2016 eri paikka kuin vuonna 1976.

Lisäksi en pysty käsittämään nimenomaan Suurten halua kannustaa nuoria hiihtämään ja ottamaan lainaa. Te rakensitte hyvinvointivaltion siksi, että tulevaisuuden sukupolvilla olisi asiat paremmin kuin mitä teillä lapsuudessanne oli, ja mitä vanhemmillanne oli ennen sitä. Miksi nyt, kun tämä upea yhteiskunta on pystyssä, te haluatte, että siitä ei hyödy kukaan hyvällä omalla tunnolla? Miksi me emme saa vaatia samaa ja enemmän, kuten te vaaditte 1960-1970 -luvuilla?

Tämä hallitus on aloittanut määrätietoisen hyvinvointivaltion purkamisen esimerkiksi perumalla subjektiivisen päivähoito-oikeuden. Lisäksi 2010-luvulla on ollut käynnissä jatkuva poliittinen työ, joka pyrkii vapauttamaan kunnat niiden aikaisemmin lakien säätelemistä velvollisuuksista tuottaa asukkailleen hyvinvointivaltion palveluja. Nyt en puhu sotesta vaan kirjastoista ja uimahalleista, joita pidän hyvinvointivaltion kulmakivinä.

Pelkään, että me taannumme. Pelkään, että se on välttämätöntä, jotta illusio “pakosta”, “paapomisesta” ja hiihtämisen ihanuudesta murtuu. Pelkään, mitä se tarkoittaa niille lapsille, jotka syntyvät tänään sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa oleville vanhemmille, joille sisareni syntyi vuonna 1970.