Facebooktwitter

Janne Saarikivi, tuo itseäni suuresti ilahduttava raivohumanisti kirjoitti vuoden viimeisinä päivinä Hesariin, miten rahan tavoittelu on kaiken edellä ja miten tiede ja taide on painettu talouden tossun alle. Kirjoituksensa kärjeksi Saarikivi nosti Slush-tapahtuman ja dramaattiseksi anekdootiksi hän kohotti Jorma Ollilan, joka tapahtumassa meni sanomaan jotakuinkin, että “akateemisuuteen” johtava “liika lukeminen” on pahasta.

Saarikiven kritiikkiä komppasivat kommenteissa monet, mutta yhtä monet tulistuivat. Hupparihörhöksi itseään tituleeraava toimittaja Sami Kuusela kirjoitti omalle kolumnipalstalleen Suomen Kuvalehteen avautumistekstin siitä, miten humanistit eivät ymmärrä mitään ja ovat salaa vain kateellisia, kun kasvuyrittäjillä on kivaa.

Näiden kahden tekstin muodostama epädialogi alkoi ahdistaa. Teki mieli laskea hellästi käsi sekä Jannen että Samin olkapäälle ja lempeällä äänellä selittää, miten he molemmat ovat mielestäni vähän väärässä. Koska en tunne kumpaakaan, ajattelin kirjoittaa sen tänne.

Ensinnäkin, Saarikivi ylitulkitsee oman pöyristyksensä humalluttamana Jorma Ollilan akateemisuus-kommentin. Ollilan heitto on tietenkin tyhmä ja ajattelematon, mutta kun pääsemme tuohtumuksemme yli, se kantaa itse asiassa mielenkiintoisia konnotaatioita. Jos Ollilan kommentissa kasvuyrittäjyyteen liitetään toiminnallisuus, nk. pöhinä, asettaa Ollila toisin sanoen akateemisuuden sen jonkinmoiseksi vastavoimaksi – inertiaksi ja jähmeydeksi. Miksi?

Monelle politiikkaan varpaansa kastaneelle lienee tuttua turhautuminen sen äärellä, että asiantuntijoista ja tutkijoista ei saa selvää vastausta ulos. Paradoksaalisesti ne, jotka tietävät eniten, ovat haluttomampia sanomaan mitään ehdotonta. Se on toki myös akateemisuuden vahvuus ja ihmiskunnan toivo: ymmärrys, sivistys ja harmaiden sävyjen erottaminen. Mutta voiko akateeminen perehtyjä pöhistä vai ovatko ne toisensa poissulkevat vaihtoehdot? En haluaisi uskoa moista.

Saarikivi myös yhdistää kasvuyrittäjyyden kapitalistiseen uskontoon, rahan uskoon. Mielestäni tällaisella pelkistyksellä hukataan kiinnostavasta ilmiöstä paljon, pääasiassa kaikki sen hyvät puolet.

En ole osallistunut Slushiin enkä ole kasvuyrittäjä. Olen kuitenkin pyörinyt ilmiön liepeillä ja tunnen paljon Slushia tekemässä olleita sekä oman yrityksen perustaneita tai sitä harkitsevia. Nähdäkseni kasvuyrittäjyyteen motivoi juuri tekemisen meininki ja haave siitä, että voi olla oman itsensä herra. Mielestäni on kyse uuden ajan käsityöläisyydestä: minulla oli nämä tyhjät kädet, tämä idea, josta aloin jalostaa ja josta ehkä joskus saan elannon. Tottakai mukaan mahtuu myös haaveita mammonasta ja menestyksestä. Mutta nyt, rehellisesti, kuka ei olisi laulanut deodoranttipullo kädessä peilin edessä alasti ja ajatellut, että minusta kuullaan vielä? Ei ihmisten kuuluisuuden ja ihailun kaipuu ole kasvuyrittäjien yksinoikeutta.

Hupparihörhön trollausvastine puolestaan oli jotenkin raskasta luettavaa. Kyllä minäkin ymmärrän turhautumisen akateemikkojen negistelevään russuttamiseen – työni on kuunnella negisteleviä ja russuttavia akateemikkoja. Silti on virheellistä väittää:

“Ai kuinka rakastan tätä startupien kritisoimisen aaltoa. Se tarkoittaa, että startupeilla on merkitystä. Että ne koetaan vaarallisiksi.”

Ei ilmiön kritisoiminen tarkoita, että se koetaan vaaralliseksi. Se tarkoittaa, että ilmiö heijastaa jollain tapaa sellaista maailmankuvaa, joka tuntuu vieraalta ja inhottavalta. Kuten olen täällä blogissani useaan otteeseen ilmaissut: minä jaan Saarikiven ahdistuksen siitä, että talouden diskurssi tuntuu määrittävän kaiken. Toisaalta en kuitenkaan koe, että taloudellinen hyöty on vihollinen a priori – uskon, että taide tai tiede voi olla luovaa ja merkityksellistä ja toisaalta kaupallistettavissa. En usko, että kaikki taide ja tiede on kaupallistettavissa, eikä niiden tarvitsekaan olla. Mutta jos ne ovat, se ei automaattisesti kontaminoi niitä kelvottomiksi.

Mitä start up -skeneen tulee toivoisin, että joku noheva uskontotieteilijä tutkisi kasvuyrittäjyyshurmosta analyyttisesti. Ei siksi, että se on vaarallista tai vastenmielistä vaan koska se on aivan huikaiseva ja kulttuurisesti kiinnostava ilmiö, joka voi elinvoimaisena ravistella monenlaisia rakenteita suomalaisessa yhteiskunnassa. Samaan aikaan haaveilen, että sama pöhinä ja tekemisen meininki tarttuisi meihin akateemikkoihin. Kriittisyyden ja negistelyn raja on kenties häilyvä, mutta se on olemassa.

(Edit: Alkuperäinen Jorma Ollilan kommentti Slush-tapahtumassa ei kyllä anna ymmärtää, että hän mitenkään arvostelisi akateemisuutta tai edes kirjojen lukemista. Ollila lähinnä mainitsee, että toimitusjohtajuutta on hankala omaksua kirjoista vaan se on rooli, johon kasvetaan. En kuitenkaan muokkaa alkuperäistä blogitekstiä, sillä se on kirjoitettu saman väärän tiedon valossa kuin mitä ilmeisimmin Saarikiven kolumnikin.)

(Edit 2: No kyllähän se Ollila niin sanoo, en vaan bongannut tuota kommenttia keskeltä Ollilan viiltävää ”ihminen on psykofyysiskognitiivinen kokonaisuus” -analyysiä.)