Facebooktwittergoogle_plus

En tiedä huomasitteko, mutta Pirkko Arstila kirjoitti kolumnin ET-lehteen. Se oli sanavalinnoiltaan suorastaan liikuttavan lyyrinen, mutta teemaltaan kasa hirvittävää seksististä paskaa. Tämä hirvittävä seksistinen paska ei ollut piilotettu rivien väliin vaan Arstila erittäin yksityiskohtaisesti kuvaili yksittäistä ihmistä – nuorta naista – ja haukkui hänen ulkonäkönsä samalla avuliaasti kertoen, miten ”parantaisi sitä”.

Sosiaalisen median kansainvälisesti läpäisseestä #MeToo -aallosta on kulut noin kolme minuuttia. Se avasi seksuaalisen ahdistelun yleisyyden silmiemme eteen kilometrien mittaiseksi somevirraksi. Vaikka kertomuksia oli välillä raskas lukea ja teki mieli luisua epätoivoon maailman paskuuden tuntuessa murskaavalta, ajattelin, että tässäpä sitä nyt tehdään näkyväksi, kuinka hauras naisten itsemääräämisoikeus on. Siihen kajotaan päivittäin, läpi naisten koko elämän. Se on sanoinkuvailemattoman väärin.

Arstilan kirjoitus on pieni pisara #MeToo -virrassa. Se kertoo tarinan patriarkaatin sokeuttamasta ihmisestä, joka katsoo oikeudekseen esineellistää yksittäisen, mahdollisesti itsensä kirjoituksesta tunnistavan nuoren naisen kehon ja kirjoittaa siitä kajoavasti ja nöyryyttävästi lehteen. Juuri siksi oli tärkeää kritisoida Arstilan kirjoitusta: ”tässä tätä nyt on, printattuna ET-lehdessä, sitä samaa seksismiä joka johtaa kähmimiseen ja salakuvaamiseen”. Kolumnin saaman kritiikin ja vastareaktion tuloksena ET-lehti tuli siihen toimitukselliseen tulokseen, että ottaa Arstilan kolumnin pois verkosta. Ilmeisesti tämä päätös kippasi kupin nurin usealta toimittajalta tai mediapersoonalta. Jyrki Lehtola kirjoitti aiheesta kolumnin, kuten myös Sami Kuusela. Kävin Kuuselan ja toimittaja Oskari Onnisen kanssa aiheesta keskusteluja twitterissä (1, 2).

Kaikkien – Kuuselan, Lehtolan ja Onnisen – ongelma tuntuu olevan ”mielivaltainen somekansa”, joka ei kestä ”vääriä ajatuksia” vaan ”sensuroi”. Kritiikki on kiinnostavasti lähes identtistä kuin keskustelu poliittisen korrektiuden käsitteestä komiikan kontekstissa (tästä olen kirjoittanut aiemminkin).

Tässä kritiikin vastakritiikissä on kolme ongelmaa, jotka erittelen nyt mahdollisimman selkeästi:

Seksismin kritisoiminen ei ole mielensäpahoittamista tai loukkaantumista, eikä seksismiä voi vastustaa ”väärin”. Kun kohtaa seksismiä – josta Arstilan kolumni oli tyylipuhdas esimerkki – siihen on puututtava nopeasti ja selväsanaisesti. Valkoinen toimittajamies ei ole Ylin Tuomari, joka määrittää, mikä on aggressiivista väärää vastustamista ja mikä on kilttiä ja rakentavaa vastustamista. Naisten ja vähemmistöjen kritiikki tulkitaan tutkitusti useammin aggressiiviseksi kuin miesten. Tämäkin olisi hyvä pitää mielessä, ja teemaan voi syventyä lukemalla esimerkiksi tämän oivallisen tekstin ”vihaisista naisista”, joka on avannut ainakin omat silmäni sukupuolittuneelle arvostelulle, jota itse yhteiskunnallisena keskustelijana kohtaan.

”Somekansa” sen enempää kuin feministit eivät vaienna ketään eivätkä kiellä keneltäkään mitään. Yksittäisillä sosiaalistaa mediaa käyttävillä ihmisillä ei ole valtaa kieltää toisilta ajatuksia. Olen itsekin pohdiskellut, miten ihmisten nopeat ja aggressiiviset reaktiot sosiaalisessa mediassa johtavat välillä mielestäni liian nopeisiin ja siten harkitsemattomiin toimiin. Kirjoitin aiheesta poisvedetyn teloitusjuhlakolikon yhteydessä. Kummassakaan näistä tapauksista – ei teloituskolikon kohdalla tai sen kohdalla, että ET-lehti päätti poistaa Arstilan kolumnin –  kieltäjä, poisvetäjä ja sensuroija ei ole ollut ”somekansa”. Päätökset teki ET-lehden toimitus ja kolikkotapauksessa Petteri Orpo. Tervehdin ilolla keskustelua siitä, millaiseen päätöksentekoon sosiaalisen median aiheuttama paine johtaa. Epä-älylliset somekansasyyllistykset voi puolestani mielestäni lopettaa, sillä ne ovat turhia ja vähättelevät ihmisiä, jotka puuttuvat esimerkiksi seksismiin, kun sitä kohtaavat. Se on tarpeeksi vaikeaa ilman erillistä syyllistystäkin, kuten #MeToo -kampanja meille näytti.

Lopuksi on mainittava se, että ne jotka kritisoivat kritisoijiaan, näyttäytyvät pikkusieluisina valittajina. Tämä pätee myös aikaisemmin mainitsemaani komiikan maailmaan, jossa myös yleisön toistuva vaade ei-seksistiselle ja -sortavalle komiikalle on haluttu pukea sensuurin ja nättinokkaisuuden verhoon. Nyt, rakkaat toimittajat ja koomikot – te kaikki joita kenkuttaa se, että yleisö ei tykkää. Mitä jos sen sijaan että valitatte yleisöstä, keksisitte ja kirjoitaisitte parempia juttuja? Jos mielestänne omat juttunne ovat hyviä, mitä jos kestäisitte kritiikin ja seisoisitte niiden teidän erinomaisten juttujenne takana? Niin minäkin teen.