Rapsakka viikko sitten opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi tiedotteen, jonka mukaan ”laadullinen työllistyminen” tulee saamaan entistä painavamman roolin yliopistojen rahoitusmallissa.
Olen aikaisemminkin kirjoittanut yliopistojen rahoitusmallista ja mittaamisen hankaluudesta kun kyseessä on jokin niinkin monitahoinen orgaani kuin yliopisto.
Oma ongelmani mittaamisen kanssa on se, että mittareista tulee ohjailun välineitä, mikä olisi ok, jos mittarit olisivat hyviä. Mittarit ovat kuitenkin aina ja määritelmällisesti pelkistäviä ja yksipuolisia. Kun ne alkavat toimia rahavaikeuksien kanssa painivien julkisten organisaatioiden tai ihmisten kannustimina, ne tuottavat pakostakin pölöä toimintaa.
Erityisesti OKM:n laadullisen työllistymisen mittareiden kannustinvaikutuksia pysähdyin miettimään. Ministeriön tiedote antaa ymmärtää nimittäin kaksi virheellista asiaa.
Ensimmäinen virheellinen tausta-ajatus on, että korkeasti koulutettujen laadullisessa työllistymisessä olisi jotakin massiivisia ongelmia, jotka rahoituksen uudelleensuuntaamisella tulee välittömästi korjatuksi. Tosiasiassa näin ei ole. Tottakai myös korkeastikoulutettuja on työttömänä ja ei-koulutustaan vastaavassa työssä (”koulutusta vastaava työ” on käsitteenä ongelmallinen, kirjoitan siitä tarkemmin täällä). Mistään valtaisasta ongelmasta ei kuitenkaan ole kyse, ja ministeriön halu alkaa runkuttaa juuri lukkoonlyötyä rahoitusmallia jälleen uuteen suuntaan tämän seikan vuoksi, tuntuu pilipalitaulukoukun moukaroimiselta.
Toinen virheellinen taustaoletus on, että yliopistoissa oltaisiin jotenkin hirvittävän vähän kiinnostuneita laadullisesta työllistymisestä. Olen toiminut kahden yliopiston hallinnossa ja opetuksen kehittämisen parissa kohta kymmenen vuotta. En ole kertaakaan tavannut ihmistä, jota ei kiinnostaisi opiskelijoiden laadullinen työllistyminen. Kyse ei ole pelkästään siitä, että kaikki yliopistoissa ovat niin hyviä ja empaattisia ihmisiä, että he valvovat yönsä nuorten maisterien tulevaisuutta pohdiskellen. Motiivit ovat itsekeskeisiä: laadullinen työllistyminen on kunnia-asia ja osoittaa, että ala on tarpeellinen ja yksikkö laadukas. Kyse on tieteenalojen ja tieteen kentän sisäisestä integriteetistä.
Nämä kaksi asiaa huomioon ottaen, miksi haluamme ohjata rahoitusta entistä vahvemmin sen mukaan, mikä on jo tavallaan reilassa?
Sääntely ja ”kannustaminen” suomalaisessa koulutuspolitiikassa tarkoittaa sitä, että yritämme erilaisilla (yleensä opintotukeen) kytkeytyvillä kiristyksillä ja leikkauksilla saada opiskelijat, tieteentekijät ja opettajat toimimaan enemmän oikein.
Usko näihin ”kannustusvaikutuksiin” on lumoava ja välitöntä sukua suomalaisten uskomattomalle uskolle kieltokyltteihin. Kenelle tolkun ihmiselle tulee mieleen viedä käsiase lentokoneeseen tai hypätä sillalta? Ja ennen kaikkea: jos jolle kulle tulee mieleen, järkeistääkö kyltti – vaikka se olisi kuinka tiukkasanainen – todella tämän henkilön toiminnan?
Minulla on teoria, jonka mukaan järkevät ja motivoituneet ihmiset toimivat oikein ja paremmin, jos heille on turvattu tarvittavat resurssit ja osoitettu visionäärinen, uskottava suunta. Tietenkään kaikki ihmiset – eivät edes yliopistolla – ole järkeviä ja motivoituneita. Se on tragedia, jonka kanssa me kaikki elämme päivittäin.
Kuitenkin ”kannustimiin” ja ohjauksellisiin ”indikaattoreihin” perustuva politiikka ajaa myös järkevät ihmiset toimimaan ei järkevästi ja seuraamaan tyhmiä pelkistyksiä. Se johtaa lyhytnäköiseen osaoptimointiin sekä sosiaaliturvassa että yliopiston hallinnossa.
Lopuksi, ennen kuin joku ehtii tänne arvostelemaan, että siellä se humanistihippi taas vaan haluaa jakaa ilmaista leipää ja sirkushuveja kaikille, haluan painokkaasti ja yksiselitteisesti todeta, että mielestäni toiminnan arvioiminen on tarpeellista. Toimintaa pitää arvioida, tavoitteet tarkastaa ja keinojen toimivuus huolellisesti varmistaa – nämä asiat voi tehdä myös muilla keinon kuin päälleliimatuilla ja pelkistävillä numeerisilla mittareilla. Kun yritetään saada aikaan luovuutta, sivistystä ja hyvinvointia, mittaamalla ja ”kannustamalla” saadaan aikaan moninkertaisesti enemmän tuhoa kuin hyötyä.