Facebooktwitter

Jos jotakin tässä elämässä rakastan niin metakeskustelua. En tiedä johtuuko se siitä, että olen humanisti vai humoristi, mutta joka tapauksessa timantin äärellä ollaan poikkeuksetta, kun päästään keskustelemaan keskustelemisesta.

Viime aikoina olen viehättynyt tiettyyn metakeskusteluun, joka käsittelee somekohuja, poliittisen korrektiuden vaatimista ja “tahallista väärinymmärrystä”. Ajatus rasahti takaraivoon syksyllä, kun luin ja pistin merkille Suomen Kuvalehden artikkelin erityisesti “poliittisen korrektiuden” -käsitteestä, joka puhuttaa Yhdysvalloissa. Aiheesta kirjoittamaan ajoi eilinen toimittaja Sanna Ukkolan kolumni, sekä internetpoliisi Marko “Fobba” Forssin facebook-status. Niissä käsiteltiin pääasiassa kahta viimeaikaista keskustelua herättänyttä tapausta: stylisti Teri Niitin imetyshässäkkää sekä Helsingin poliisin brittiläismedialle antamaa kommenttia, jonka mukaan naisten ahdistelu julkisella paikalla on maahanmuuttoon kytkeytyvä ja uusi ilmiö.

Pyörittelen mielessäni ja tässä kirjoituksessa kahta kysymystä.

Ensinnäkin: Mikä on “tahallista väärinymmärtämistä” ja mikä perusteltua kritiikkiä?

Toisekseen: Miksi sosiaalinen media on niin multavaa maaperää pöyristymiselle? Ja tietenkin: mitä asialle pitäisi tehdä ja kenellä on vastuu?

En keksi mitään muuta tapaa tarttua epätoteen väitteeseen tai asiaan, josta olen eri mieltä, kuin sanomalla sen ääneen tai kirjoittamalla siitä. Keskustelemisen ja kommentoinnin älyttömästä löyhöroskasta erottaa yksinkertainen asia: perustelut. Minun tulee esittää argumentit, joiden perusteella olen eri mieltä, tai joiden perusteella väitän toisen olevan väärässä.

Sekä Fobba että Ukkola sekoittavat “tahallisen väärinymmärryksen” ja eri mieltä olemisen. En usko, että esimerkiksi naisten seksuaalinen ahdistelu on Helsingin poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö Ilkka Koskimäen mielestä uusi ilmiö. Juuri siksi esimerkiksi minusta on ongelma, että hän menee väittämään sellaista julkisesti ja kaiken lisäksi tulee liittäneeksi kehitykseen maahanmuuttajat, joita kohtaan asenteet ja polttopullot ovat jo nousseet. Ei ole mielestäni lillukanvarsiin tarttumista, että vaatii poliisilta tarkkaa ja perusteltua ilmaisua, kun tämä käytännössä julkisesti syyttää yksinomaan maahanmuuttajataustaisia kokonaisen uuden rikollisilmiön luomisesta. Ja ihan suoraan sanottuna, eivät nämä Ilkan perustelut (esim. “aiempaa aggressiivisempaa”, “tekijät uhreille tuntemattomia”, “ahdistelijat ovat aikuisia”, “tapahtuu julkisella paikalla”) kyllä tunnu kovinkaan vakuuttavilta, kun edes ohikiitävän hetken selailee #lääppijä tai #lääppijät -aihetunnistetta twitterissä.

En kritisoi ketään perusteetta. Jos kritiikkini on vastaanottajan tai kommentaattorin mielestä perusteetonta, siihen löytynee vasta-argumentit. Eivätkö näin toimineet esimerkiksi sanomalehtien mielipidepalstat jo ammoisella 90-luvulla, kun äidinkielen tunnilla opeteltiin kirjoittamaan mielipidekirjoituksia?

Nyt – jotta minua ei voisi syyttää tahallisesta väärinymmärryksestä — on todettava, että tunnistan kyllä ilmiön, jota kaikissa aiemmin viittaamissani kolmessa puheenvuorossa kuvaillaan. Olen itse identifioinut ilmiön verbiin “pöyristyä”, joka kuvaa mielestäni ilahduttavasti, miten kasvokkaisessa kanssakäymisessä suomalaisille perin epätyypillinen teatraalinen ja absoluuttinen tuohtuminen on sosiaalisen median maailmassa arkipäivää.

Väitän, että somereaktioiden intensiteetti syntyy juurikin niiden mediasta: somessa on pakko ottaa kantaa. Kun David Bowie eilen kuoli, enkä tehnyt asiasta FB-päivitystä, olo tuntui levottomalta. Tämä on nyt pinnalla. Vaikka minulla ei ole kovinkaan ihmeellisiä tunteita muusikkoa ja hänen tuotantoaan kohtaan, miten voin jättää ottamatta kantaa? Kun jokainen ottaa samaan asiaan kantaa, meillä on yhtäkkiä kymmeniä tuhansia ihmisiä ottamassa kantaa, omalla tavalla, omalla äänellään. Syntyykin yhtäkkiä kantaaottavien kuoro, joka muodostaa illuusion yhdestä äänestä, vaikka tosiasiassa sekaan mahtuu kaikenmoista argumenttia ja argumentittomuutta.

Lisäksi, vaikka tituleeraamme sosiaalista mediaa sosiaaliseksi, sen piirissä tapahtuva vuorovaikus on monologista: Minä julistan, minä kommentoin, sinä vastaat ja kommentoit vielä näppärämmin sanankääntein. Puhutusta kielestä ja kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta tutut eleet, ilmeet ja äänenpainot, jotka toimivat hetkessä tapahtuvana diskreettinä neuvotteluna, puuttuvat tyystin.

Lopuksi haluan syyllistää myös perinteistä mediaa, joka liimaantuu iilimadon lailla sosiaalisessa mediassa raikaaviin kuorolauluihin ja saa sillä lukijoita. Muunmuassa Pressiklubin taannoisessa FB-julkaisussa tuotiin mielestäni hyvin esille, että tämä vihaisuuden ja vastakkainasettelun ilmapiiri on perinteisessä mediassa teko, ei itsestään ja automaattisesti syntyvä ilmiö.

Onhan se totta, että pöyristyminen puhdistaa.  Se on kuitenkin enemmänkin kemiallinen kuorinta kuin käsien pesu, ja siksi sitä tulisi harrastaa harvoin ja harkiten. Pelkkä pöyristynyt taivastelu on myös hirvittävän epäkehittävää, älyllisesti velttoa. Vänkääminen on huomattavasti haasteellisempaa, sanashakkia huutokilpailun sijaan. Lopulta johtopäätökseni ei ihan hirvittävästi eroa niistä äidinkielen tunnin mielipidekirjoituksen kirjoittamisohjeista: Pöyristyjät! Muistakaa perustella ja perustelkaa hyvin.