Facebooktwitter

Minäkin olin joskus nuori ja ennakkoluuloton ja ajattelin, että onko niillä tuloeroilla lopulta ollenkaan väliä, eikö tärkeintä ole poistaa köyhyys. Silloinen avomieheni alkoi heti epäillä kokoomuslaiseksi. Epäilyyn on syynsä, sillä tuloerojen kaventaminen poliittisena agendana on nähty nimenomaan nk. vasemmistolaisen kateuden ruumiillistumana. Että komarit ne siellä taas vastustaa sitä, että jollakulla on rahaa. Suomi on niin ankea maa kun täällä ei saa menestyä!!!!111!!

Olen aikaisemminkin sivunnut tuloeroja (1, 2) tai tarkemmin: palkkaeroja. Tuloeroja selittää muukin kuin ero ansiotulotasossa: toiset meistä omistavat enemmän kuin toiset. Osa elää palkkatuloilla kädestä suuhun, kun taas toisilla palkka on niin iso, että on varaa ottaa lainaa ja siirtyä omistavaan luokkaan. Osa toki syntyy omistavaan luokkaan ja saa perintönä omaisuutta.

Selkeyden vuoksi kirjoitan nyt tässä vain palkkaeroista. Motivaation kirjoitukseen tarjoili valtiovarainministeriön johtava virkamies Martti Hetemäki. Hetemäki kertoi tänään Helsingin Sanomissa, että meidän kansalaisten on nyt vain totuttava siihen ajatukseen, että Suomeen on synnyttävä matalapalkkatyömarkkinat työllisyysasteen nostamiseksi.

Minua ihastuttaa Hetemäen sanoman absurdius. On lumoavaa, miten todellisuus ja inhimillisyys voi paeta kauas, jos istuu päivät ministeriön kellarissa tuijottamassa budjettiexceleitä. Siellä ja vain siellä on mahdollista muodostaa näkemys, että ihmisten ”pitää vain hyväksyä”, että talouden vuoksi ja työllisyyden kasvattamiseksi on luotava palkkaeroja, jotka eivät ole mitenkään perusteltavissa.

Palkkaerot nimittäin eivät ole juuri mitenkään kestävästi perusteltavissa. Palkkojen määrä ei palkkamarkkinoilla määräydy sen mukaan, kuka tekee jotenkin tärkeintä ja vaativinta työtä. Palkkatasoon vaikuttaa ensinnäkin koulutuspolitiikka ja kilpailu työmarkkinoilla: mitä enemmän tekijöitä kilpailemassa paikoista, sitä alemmas hyväksytty palkka asettuu ja toisin päin – jos kilpailua ei ole, palkan on mahdollista kivuta pilviin. Lääkäreiden työmarkkinat ovat tästä mainio surullinen esimerkki.

Palkkaeroja voi toki perustella muullakin kuin kysynnän ja tarjonnan markkinalaeilla.

Työehtosopimuksien palkkasäätelyssä peruspalkkoihin tehdään eroa työnkuvan vaativuuden (vs. suorittavuuden), vaadittavan koulutustason, itsenäisyyden ja työn vastuullisuuden perusteella. Näiden lisäksi palkkaan lisätään useimmiten henkilökohtaisia lisiä koulutuksen, kehityksen ja työsuorituksen mukaan. Kaikkia näitä muuttujia on kuitenkin erittäin vaikea vakioida ja erottaa toisistaan. Luottamusmiehen ominaisuudessa palkoista neuvoteltaessa huomasin, että suorittava työ voi olla luovaa ja itsenäistä, ja että on aika saatanan hankalaa sanoa ihmiselle, että sinun työsi on vähemmän vaativaa kuin noiden toisten, tai että suoriudut siitä huonommin kuin tuo toinen.

Palkoissa ja palkkaeroissa on nimittäin kyse toimeentulon ja puhtaan rahan lisäksi myös jostain muusta. Palkka on konkreettinen työn arvon mitta. Suomessa, jossa työ kytkeytyy oudolla tavalla ihmisarvon käsitykseen, työn arvon mitta muuttuu helposti oman itsen arvon mitaksi. Minkä arvoinen osa minä olen tässä yhteiskunnassa?

Palataan alkuun.

Kuten monet muut, myös minä olen nykyään sitä mieltä, että tuloeroja tulee pyrkiä kaventamaan, ei lisäämään. Olen tätä mieltä osittain siitä syystä, että eriarvoistuminen on haitallista myös taloudelle. Se ei kuitenkaan ole ensisijainen syyni vastustaa eriarvoistumiskehitystä. Pienten palkkaerojen yhteiskunta on nimittäin yhteiskunta, jossa jokainen kokee tulleensa kohdelluksi edes suurin piirtein reilusti. Ihmisten oikeudenmukaisuuden kokemuksella ja onnella on itseisarvollista merkitystä. Taloudella ei sitä ole.