Facebooktwitter

Kirjoitin viime viikolla siitä, millainen paradoksi yliopistojen autonomia on. Samassa yhteydessä mietin, mitkä ovat valtionhallinnon todelliset keinot ohjata yliopistoja rahoitusmallin lisäksi. Tällä viikolla Sanni Grahn-Laasonen sen paljasti: yliopistoja ohjataan Suomessa vuonna 2015 rahoitusmallin lisäksi avoimella kirjeellä. On tultu sellaiseen tilanteeseen, jossa hallitus leikkaa yliopistojen perusrahoituksesta satoja miljoonia euroja ja ohjaa niiden toimintaa avoimella kirjeellä.

Kaikkea kummallista sitä maailmassa sattuu.

Kirjeen lopussa ministeri esittää kysymyksiä korkeakoulujen johdolle. Ne liittyvät siihen, miten Suomessa tutkimusta tehdään enemmän ja paremmin leikatuilla resursseilla.

Ministeri sai kirjeeseensä vastauksia useasta osoitteesta (esim. 1, 2, 3, 4, 5, 6), muttei korkeakoulujen johtajilta, jotka ymmärtävät olla ryttyilemättä. Monet vastauksista sisältävät paljon hyviä argumentteja esimerkiksi hallintotyön tarpeellisuudesta sekä suomalaisten yliopistojen tehokkuudesta suhteessa kansainvälisiin verrokkeihinsa, enkä lähde niitä tässä toistelemaan. Grahn-Laasonenkin kiitteli yliopistoyhteisöä kiivaasta keskustelusta ja painotti, että tavoitteemme on yhteinen: ”osaamis- ja sivistyspääoman kasvattaminen vaikeassakin taloustilanteessa”.

Aluksi on todettava, että ministerin avoimen kirjeen sen enempää kuin hallituksen poliittisten valintojen keskiössä ei tosiasiassa ole ollut minkään kasvattaminen. Yliopistojen rahoitusta pienennetään, hallintoa halutaan pienentää, koulutustasoa halutaan laskea (maistereita halutaan kouluttaa vähemmän) ja opetettavien ja tutkittavien alojen verkkoa halutaan supistaa.

Tartun tuohon jälkimmäiseen, sillä siitä ministeri on puhunut aikaisemminkin. Selkeästi ministeriön mielestä suomalaisten korkeakoulujen suurin ongelma on, että meillä opetetaan liian montaa alaa liian monessa yksikössä.

Ok, lähdetään tästä ongelmasta etieppäite, purkamaan sitä. Purkaakseni tätä ongelmaa nimenomaan yliopistojen näkökulmasta, haluaisin esittää muutaman kysymyksen ministeri Sanni Grahn-Laasoselle.

Miten yksiköitä voitaisiin vähentää?

Autonomisen yliopiston näkökulmasta aloja ei ole järkeä vähentää, sillä iso osa yliopistojen rahoituksesta tulee niiden koulutusvelvoitteen ja valmistuneiden määrän kautta. Esimerkiksi kauppatiedettä opetetaan ja opiskellaan kymmenessä yliopistossa. Kuka haluaisi luopua omastaan, kun kauppatiede on erittäin vetovoimainen hakukohde, ko. koulutuksen järjestäminen on kohtuullisen halpaa ja kauppatieteelliseltä alalta valmistutaan kohtuullisella läpäisyprosentilla? Yksikään perusrahoituksensa rippeistä kiinni pitävä yliopisto ei luovu esimerkiksi kauppatieteen kaltaisesta koulutusalasta vapaaehtoisesti.

Unohdetaan nyt kuitenkin hetkeksi se tosiasia, että yksikään yliopisto ei yllämainituista syistä halua varsinaisesti luopua mistään alasta, ja siirrytään pohdiskelemaan miten tällainen yliopistojen välinen sulle-mulle -kauppa olisi mahdollista tehdä.

Miten aloja yliopistojen välillä voisi jakaa?

Koska yliopistojen autonomia, yliopistojen pitäisi tehdä tätä jotenkin keskenään. Siihen avoin kirjekin tähtää. Ministeriön suunnasta ei ole tulossa askelmerkkejä, ei hanketta, ei henkilötyöpanosta.

Rehtorit eivät voi keskenään sopia asioista Unifissa, sillä kyse on alakohtaisesta erikoistumisesta. Eivät rehtorit tunne alakohtaisia vahvuusalueita käydäkseen järkevästi sulle-mulle -neuvotteluja. Tarvitaan tieteenalakohtaisia neuvotteluja, joita Unifi onkin fasilitoinut. Ne eivät kuitenkaan ole tuottaneet mitään dramaattisia lakkautuksia ja siirtymisiä, sillä tieteenalakohtaisissa neuvotteluissa ei voida päättää asioista, jotka kuuluisivat rehtorin tai oikeastaan yliopistojen hallituksien päätäntävallan alle. Tämä ei ole mikään ”pikku juttu”, joka on nyt hengen velttoudessa jäänyt tekemättä. Todellinen, dramaattinen yliopistojen profilointi on hankalaa ja monisyistä ihan päätöksenteon kannalta.

Tässä välissä on pakko vielä lisäproblematisoida tätä profiloitumisen ihannetta ja oletettua lopputuotosta. Päällekäisyys ei toki ole toivottavaa, mutta yliopistot ovat myös erilaisia keskenään. Alat ovat yliopistoissa aina eri suhteessa toisiinsa. Jos oletamme, että monitieteisyys on tulevaisuutta ja todellista uusien ideoiden alustaa (esim. Aalto-yliopisto), paljastuu profiloitumisen kääntöpuoli. Liika erikoistuminen vain tietyn alan opetukseen ja tutkimukseen voi ollakin huono idea. Missä menee raja?

Jos minä olisin Sanni Grahn-Laasonen ja todella nyt haluaisin edistää rakenteellista kehittämistä, kutsuisin koolle TASK FORCEN korkeakoulusektorilta. Tämä TASK FORCE laatisi jonkinmoisen rungon työskentelylle ja hahmottaisi yhdessä ministeriön kanssa, mitkä ovat sellaiset perustavoitteet, joita valtionhallinto korkeakouluille asettaa.

Kun tämä pohjatyö olisi tehty, minä vuokraisin risteilyaluksen. Pakkaisin sen täyteen yliopistojen ja ammattikorkeiden rehtoreita, dekaaneja, hallituksia ja luottamusmiehiä, ja tulisin takaisin satamaan vasta sitten, kun yhteisistä tavoitteista ja niiden saavuttamisen aikataulusta on sovittu.

Sen jälkeen peruisin koulutusleikkaukset.