Facebooktwitter

Hallitus esitti männäviikolla lukukausimaksuja EU/ETA-maiden ulkopuolelta saapuville opiskelijoille. Tämä ei ollut mikään mieletön ylläri – lienee kohtuullista väittää, että vain vihreiden ja vasemmistoliiton läsnäolo hallituksessa on estänyt tämän ison askeleen kohti maksullisen korkeakoulutuksen periaatteellista hyväksymistä yhteiskunnassamme.

Keskustelu EU ja ETA -maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksuista on jatkuvasti sotkeentunut ja sekoittunut keskusteluun korkeakoulutuksen maksuttomuuden oikeutuksesta ylipäätään. Turkulainen hassuttelijaherra Matti Viren on jo vuosikausia ilahduttanut maamme mielipidepalstoja kirjoittelemalla siitä, miten koulutus hyödyttää yksilöä niin paljon, että on moraalitonta tarjota sitä ilmaiseksi. Viren ja ne, jotka jakavat hänen arvo- ja ajatusmaailmansa painottavat yksilön merkitystä sen kustannuksella, miten paljon koulutus ja sivistys tuovat hyvää koko yhteiskunnalle – meille kaikille kollektiivisesti.

Olen kuluneen vuoden aikana kirjoittanut kannanottoja ja kommentteja sosiaaliseen mediaan maksuttoman korkeakoulutuksen puolesta. Useimmiten olen käyttänyt pääargumenttinani kustannustehokkuutta, panos-tuotos -suhdetta. Tässä voiton tavoitteluun keskittyvässä diskurssikuorossa en ole ainoa solisti. Kansantaloudellista näkökulmaa käytetään perusteluna sekä maksuja puolustaessa että niitä vastustaessa (esim. Jarno, Jukka).

Menemättä sen enempää siihen, kumpi kustannusnäkökulmaynnäilyistä on mielestäni oikea ja järkevä (arvaatte varmaan), haluan kääntää koko keskustelun toisaalle. Haluan puhua arvoista: koulutuksesta, sivistyksestä ja niiden saavutettavuudesta. Haluan puhua arvoista, joihin meillä ei keskustelun perusteella tunnu olevan enää varaa.

Kun demarit kääntävät katseet kohti eleettöminä seisovia tehtaanpiippuja ja perussuomalaiset keskittyvät maltilliseen rasismiinsa, kokoomus rakentaa sitä yliopistoeliittiä, jonka perussuomalaiset ovat vuosia kuvitelleet olevan olemassa. Ja kun sanon kuvitelleet, tarkoitan kuvitelleet: Eivät yliopistot ole täynnä vuorineuvosten jälkikasvua, ne ovat kansoitettu pääasiassa automekaanikkojen ja terveydenhoitajien lapsilla. Tavallisten duunareiden, siis, vaikka sosiaalinen luokkaliikkuvuus onkin viime aikoina hidastunut ja tuloerot kasvaneet. Tämän pitäisi huolestuttaa kaikkia, eritoten perussuomalaisia ja poliittista vasemmistoa, mutta huolestumisen sijaan perussuomalaiset ovat keskittyneet lähinnä maalailemaan uhkakuvaa kermaperseisestä ja ”liian sivistyneestä” suvaitsevaistosta. Koulutus ja sivistys näyttäytyvät persujen puheissa händikäppinä – jonain, mikä etäännyttää “todellisuudesta” (tästä olen kirjoittanut aiemminkin).

Pidän erityisen ahdistavana kehitystä, jossa koulutuksen merkitystä ja tutkitun tiedon arvoa järjestelmällisesti vähätellään. Ilman tutkitun tiedon arvostamista ja luottamusta asiantuntijoihin olemme epämääräisen huutelun armoilla, eikä epämääräisellä huutelulla ole koskaan tehty kestäviä ja järkeviä poliittisia päätöksiä sen enempää kuin rakennettu hyvinvointivaltiotakaan. Tästä huolesta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti mm. Jyrki Lehtola ja Perttu Häkkinen.

Kaikkein surullisinta ja surkuhupaisinta on, että ne voimat ja poliittiset puolueet, jotka mielellään identifioivat itsensä pienen ihmisen asialle, murentavat tarkoituksella ja määrätietoisesti parasta tukea, joka pienellä ihmisellä on. Ajattelijat Marxista alkiolaisiin ovat pitäneet juuri koulutusta, toisin sanoen sivistystä ja ymmärrystä, suurimpana takeena paitsi yksilön kehitykselle myös koko yhteiskunnan tasa-arvoisuudelle.

Sen sijaan, että aloitamme jokaisen poliittisen keskustelun laskevan käyrän mukanaan tuomalla valomerkin jälkeisellä roskajakotunnelmalla, meidän pitäisi puhua enemmän arvoista – siitä mikä meille on tärkeää. Raha on asiallinen ja välttämätön renki, mutta politiikassa aivan helvetin huono isäntä. Se ei voi sanella sitä, miten yhteiskunta tulisi järjestää.