Tämän vuoden SuomiAreena, jonka teemana oli työ, oli pullollaan työmarkkinajärjestöjen paneelikeskusteluja tulevaisuuden työstä ja siitä, miten erilaiselta työelämä tulee muutaman vuosikymmenen päästä näyttämään. Kehittyvä teknologia poistaa suorittavia töitä – mutta myös luovia töitä kuten kääntäjien joitakin tehtäviä – eikä uusia töitä synny samaan tahtiin kuin vanhoja häviää. Tulevaisuudessa emme ehkä jäsennä olemassaolomme tarkoitusta niin vahvasti työllisyyden ja työttömyyden akselilla, ja teemme ehkä vähemmän töitä, jotta niitä riittää useammalle.
Puhetta on paljon, mutta varsinaista konkretiaa on arvatenkin vähän, kun kyse on käytännössä tulevaisuuden ja monimutkaisten muutosprosessien ennustamisesta. Toisinaan kuitenkin juna nytkähtää eteenpäin.
Nokian ja Microsoftin luottamusmiehet ovat laittaneet vireille kansalaisaloitteen, jossa esitetään työttömyyskorvauksella omaehtoisen opiskelun vapauttamista viranomaishankinnasta.
Kysymys työttömyystuella kouluttautumisesta on mielenkiintoinen, sillä se kytkeytyy paitsi työvoimapolitiikkaan ja sosiaalipolitiikkaan myös koulutuspolitiikkaan.
Työskennellässäni Aalto-yliopiston ylioppilaskunnassa törmäsin muutamaan omaehtoisen opiskelun tapaukseen, sekä myöntöihin että hylkäyksiin. Sisäinen byrokraattini kokee edelleen järkyttävää ahdistusta siitä, että myönnöt eivät ole virallisia viranomaispäätöksiä, eikä niistä niin ollen voi valittaa, eikä niitä tilastoida. Tämä on mielestäni ongelmallista muutamasta syystä.
Ensinnäkin, on ei edes mitenkään vaiettu salaisuus, että TE-palvelut eivät osaa auttaa akateemisesti koulutettuja. TE-palveluilla ei ole kykyä eikä resursseja tuntea ja tutustua akateemisiin työmarkkinoihin ja niiden moninaisiin verkostoihin. Tämä on aivan ymmärrettävää, sillä korkeastikoulutetut työllistyvät verraten jouhevasti matalammin koulutettuihin verrattuna. Yliopistoilla on myös omia ura- ja rekrytointipalveluita, jotka auttavat ko. yliopiston valmistuvia ja joissa tunnetaan hyvin yliopiston omien alojen työmarkkinat.
Toisekseen, koska TE-palveluissa ei tunneta korkeastikoulutettujen aloja ja työmarkkinoita uskon, että päätöksiin vaikuttaa liiaksi tilastot ja mielikuvat eri alojen työllistävyydestä. Jos taiteen alalla toisen asteen tai alemman korkea-asteen tutkinnon suorittanut hakee oikeutta suorittaa taiteen alan ylemmän korkeakoulututkinnon, olen todistanut päätöstä, jossa sen ei katsota parantavan ko. henkilön työllistymismahdollisuuksia. Diplomi-insinöörit sen sijaan saavat aina töitä, eikösjuu. Vaikka tilastollisesti taiteen alan työttömyys on korkeastikoulutettujen parissa korkeampi kuin tekniikan alan, on koulutus tilastollisesti edelleen työllistymismahdollisuuksia kiistatta parantava. Lisäksi alat ja niiden sisällään pitämät urapolut ovat hyvin erilaisia – tunnen aika vähän apurahalla työskenteleviä diplomi-insinöörejä, taiteilijoita sitäkin enemmän. Koska päätöksiä – hylkäyksiä ja myöntöjä – ei tilastoida, on edellä esittämäni puhdasta arvailua. Jos tilastoitua dataa päätöksistä olisi, pääsisimme kiinni siihen, mitkä koulutukset TE-palvelut arvioivat ”hyödyllisiksi” työllistymisen kannalta ja voisimme ruotia tämän arvioinnin paikkansapitävyyttä myös koulutuspolitiikan näkökulmasta.
Sosiaaliturvassa ja sen järjestämisessä on aina kuitenkin lopulta kyse on ihmiskuvasta. Ajattelemmeko, että enemmistö ihmisistä on siipeilijöitä, jotka tilaisuuden tullen jäävät kotiin ja opiskelevat jotain hömppää itsekeskeisesti omaksi ilokseen, vailla halua työllistyä ko. koulutuksella? Tämä kuvitelma laiskasta, kunnianhimottomasta, itsekkäästä ja epätavoitteellisesta ihmisestä on ollut lähtökohta esimerkiksi opintotuen kehittämisessä. ”Opiskelija” on lähtökohtaisesti toimija, joka ei halua valmistua vaan absurdisti elellä muutaman sadan euron tarkoin säädellyllä sosiaaliturvalla vuosikausia.
Minä ajattelen ihmisestä toisin, idealistisemmin. Minä uskon, että kun ihmisiä autetaan koulutuksen ja sivistyksen avulla löytämään asiat, joista he ovat kiinnostuneita ja joissa he ovat hyviä, heidän tekemisensä – mitä se ikinä onkin – hyödyttää yhteiskuntaa. Meidän nimittäin on hyväksyttävä, että on monia tapoja hyödyttää yhteiskuntaa, eivätkä nämä koulutuksen ulkoisvaikutukset ole millään tavalla verrannollisia keskenään. Poliitikko on tärkeä, kettutyttö on tärkeä, hammaslääkäri on tärkeä, lastentarhanopettaja on tärkeä, tutkija on tärkeä, automaatioasentaja on tärkeä. Kaikilla on yhteiskunnassa oma roolinsa ja paikkansa.
Työttömyysetuudella omaehtoisen opiskelun vapauttaminen viranomaisharkinnasta on pieni mutta määrätietoinen askel kohti perustuloa ja uskoa ihmiseen. Sen avoin tukeminen olisi myös työmarkkinajärjestöiltä konkreettinen osoitus, että olemme tekemässä uutta maailmanjärjestystä, emme vain puhumassa siitä.