Facebooktwittergoogle_plus

Ulkoistaminen, yksityistäminen. Siinäpä tematiikka, josta keskustellessa ihmisistä paljastuu lähinnä kommunisteja tai maggiethatchereitä. Ulkoistaa voi myös yksityistämättä, osastoimalla jonkin toiminnan omaksi yksikökseen, vaikka sen hoitama toiminto on vahvan poikkileikkaava ja ydintoimintoihin kytkeytyvä. Termi (osastoiminen) on paska, koska se on itse keksimäni, mutta selitän mitä tarkoitan.

Hyvä esimerkki osastoimisesta on Kansaneläkelaitoksen perintäkeskus. Motiivit perintätoimien keskittämiseen on aika helpot keksiä: kyse on tietenkin toiminnan tehostamisesta, linjavoittamisesta. Etuuskäsittelijätätsykät ovat aivan liian löperöitä ja miettivät liikaa yksityiskohtia. Helpommin rahat saa raavittua takaisin valtion kassaan taho, joka keskittyy vain rahojen takaisin raapimiseen. Prosessit ovat sulavat.

Se, että perintä osastoitetaan tai ulkoistetaan kokonaan ei toki ole mikään innovaation tuuli, Etelä-Karjalan sairaanhoitopiirikin keksi sen jo vuonna 1998. Kuitenkin, kun kyseessä on Kansaneläkelaitoksen toiminta, tuntuu linjavoittaminen itse asiassa vähän hulluudelta. Lafka, jonka on tarkoitus myöntää sosiaalietuuksia ihmisille, ei hyödynnä velkoessaan sitä monimuotoista ymmärrystä, joka sillä haastavista taloustilanteista ja monimutkaisista sosiaalietuusyhdistelmistä ja tulojen yhteensovittamisesta on.

Viime viikolla asiasta uutisoitiin valtakunnan mediassa semi-isosti: toimeentulotuen varaan tippuneiden pienituloisten takaisinmaksusuunnitelmat tehdään jatkossa vasta ulosottoon siirtämisen jälkeen. Vaikka osittain uutinen on käsistä karanneen mopon mutkien suoristelua (ulosotto ei välttämättä johda maksuhäiriömerkintään), herättää se ajatuksia siitä, miten vaarallista on, kun perijät päästetään perimään. Perijöitä kiinnostaa nimittäin tasan se periminen, ei ihmisten monimutkainen tilanne sosiaalitukien ja ennustamattomien freelance- tai pätkätöiden suossa. Näin ollen järjestelmä, joka on luotu tukemaan hankalassa tilanteessa olevia, karhuaa näiltä samoilta tyypeiltä rahat takaisin hyvin suoraviivaisesti, ilman harmaan sävyjä ja sosiaalipolitiikalle ominaista harkintaa.

Miettiessäni tätä linjavoittamista, joka itseasiassa on ydintehtävän ja -osaamisen hävytöntä hukkaanheittoa, en voinut olla ajattelematta yliopistojen ja muiden vastaavien tahojen kiinteistöyhtiöitä ja tilapalveluja. Koska ”tilat” ovat helposti ulkoistettava kokonaisuus ja niiden hallitseminen vaatii joiltain osin erityisosaamista, on linjakasta eristää niistä huolehtiminen omaan yksikköönsä.

Vaikka ajatus on sinänsä ihan järkevä, on todellisuus aivan poikkeuksetta hullunkurinen: ns. tilaihmiset asettavat aina tilan ihmisen edelle. Tukitoimintaosastosta, jonka on tarkoitus pönkittää varsinaista ydintoimintaa kuten ihmisten kohtaamista, tutkimusta, opetusta ja oppimista, tulee synkkä niheilijä, joka kannattaa maksimaalista kulunvalvontaa ja käyttäjien minimoimista, sillä siellä missä on ihmisiä on myös kulutusta ja perseilijöitä.

Tilaihmisiä ja perijöitä meidän on absurdista tilanteesta turha syyttää. Jos asetamme ihmisen positioon, jossa hänen ainoa toimensa on maksimoida ja jouhevoittaa takaisinperinnät tai pitää huolta rakennuksista ihmisistä piittaamatta, saamme ihan sitä mitä tilaamme. Linjakasta on, mutta sitäkin järjettömämpää. Ite tehtiin ja säästettiin.