Facebooktwitter

Koska ylläpidän edelleen rippeitä yksityiselämästä, johon ei kuulu politiikka, en katsonut vihreiden viikonloppuisen puoluekokouksen streamia. Näin siis Pekka Haaviston puoluekokouspuheen vasta jälkikäteen, vaikka se ilmestyi uutisvirtaani ei-niin-imartelevissa yhteyksissä. Pekka Haavisto nimittäin käytti puheessaan – tai ainakin sen kirjallisessa versiossa – termiä ”ääripäät” puhuessaan maahanmuuttokeskustelun polarisoitumisesta:

Ote Pekka Haaviston puheesta 18.6.2017. (Kursiivi puheversiosta.)

Politiikantutkija Mari K. Niemi pohdiskeli twitterissä, mitä maahanmuuttokeskustelusta on enää mahdollista sanoa, kun väärä sanavalinta johtaa poikkeuksetta pöyristymiseen. Samaa metametakeskustelua on käyty lukuisia kertoja ennenkin – viimeksi laajemmin Pirkko Saision Helsingin Sanomien jutun yhteydessä, joka poiki lukuisia vastineita (esim. 1, 2 ja 3). Niin väsyttävää kuin metametakeskustelu onkin, koen halua ja velvollisuutta kirjoittaa aiheesta itsekin. Olen nimittäin pohdiskellut samaa kuin Mari K. Niemi ja julistanut useaan otteeseen itseni ensisijaisesti dialogisuvakiksi.

Haaviston puheessa todella on kummallisia piirteitä. Jakamattoman ihmisarvon ajatukseen kuuluu myös ajatus siitä, että ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Se tarkoittaa, että kaikilla on fyysinen koskemattomuus, eikä kenelläkään lupaa rikkoa sitä. On mielestäni kohtuutonta ja kertakaikkisen tuulesta temmattua väittää, että maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuva tyyppi ei ilman muistutusta muistaisi, ettei maahanmuuttajille ja pakolaisille ole sen sallitumpaa toimia rikollisesti kuin Suomen kansalaisille.

On vaikea analysoida, kenestä Haavisto ja Saisio spesifisti puhuvat, kun he puhuvat ”ääripäästä” ja ”punavihreästä kuplasta”. Ylipäätään ihmisistä, jotka suhtautuvat lähtökohtaisesti myönteisesti maahanmuuttoon ja kansainvälisyyteen? Vai ihmisistä, jotka vaativat rajojen avaamista? Onko heitä edes?

Ihan vain, jotta saadaan uusnatseille tasapainoinen äärilaita, minä ajattelin nyt hetken puhua rajojen totaalisesta avaamisesta.

Olen itse viime aikoina pohtinut erittäin paljon sitä, millä perusteella rajoitamme ihmisten liikkuvuutta. Yksilönvapauksia korostavassa liberaalissa länsimaisessa demokratiassa kansallisvaltioiden merkitys instituutioina heikkenee. Tällä en tarkoita, etteikö kulttuuria, kieltä ja sen sellaisia kansallisvaltioihin liitettäviä asioita voisi edelleen vaalia. Ennemmin tarkoitan, että rajan käsite ja se, kuka sen saa ylittää ja millä perustein, muuttuu hankalammaksi määritellä. Jos jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus parantaa omaa elämäänsä ja asemaansa omalla toiminnallaan, on kyseenalaista, millä perusteella tätä liikkuvuutta rajoitamme. Miksi heillä, jotka ovat Suomen rajan toisella puolella, olisi jotenkin vähemmän oikeus elää hyvää elämää Suomessa kuin meillä, jotka olemme sattuneet syntymään rajojen sisälle?

Emme kuitenkaan elä täydellisen vapaan liikkuvuuden maailmassa. Maahanmuutto on monin tavoin säänneltyä. Tilitykseni tavoite on lähinnä tuoda esille, että tuon sääntelyn oikeutus on kyseenalaistettavissa niiden perusperiaatteiden mukaan, joilla esimerkiksi nyt teemme soten kaltaisia yksilön valinnanvapautta kasvattavia ja valtion määräysvaltaa pienentäviä päätöksiä. Miten voimme samaa aikaa kannattaa yksilön valinnanvapautta ja toisaalta painottaa, että yksilöiden sijaan parhaiten heidän turvallisuudestaan päättää virkamies?

Tätä kuvailemaani epäloogisuutta on hämmentävän monen vaikea ymmärtää. Olen keskustellut eri ikäisten ja eri poliittisin mielipitein varustettujen ihmisten kanssa, ja monet heistä tuntuvat olevan sitä mieltä, että meillä suomalaisilla nyt vaan on suurempi oikeus vaurauteen ja vakaaseen yhteiskuntaan kuin ”niillä muilla”. Kyseessä on nähdäkseni useimmiten oikeistolaisuuteen kytkeytyvä näkökulma, jonka mukaan sekä yksilön epäonnistumiset että onnistumiset ovat pääasiassa hänen itsensä ansiota. Käytännössä tämä tarkoittaa kyvyttömyyttä nähdä suurempaa kontekstia yksilön ympärillä: miten me ihmiset olemme aina myös taustamme ja yhteiskuntamme tuotos. Se, että Suomi on nyt vauras ja tasapainoinen yhteiskunta, ei ole yksin meidän ylivoimaisen kansamme upeaa ansiota. Se on myös seurausta siitä, että emme koskaan ole olleet tarpeeksi kiinnostava siirtomaaksi, eikä ilmastonmuutos tuhoa bruttokansantuotettamme ja kaupunkejamme (vielä). Vaikka meillä on kaikki aika hyvin ja se on hieno juttu, emme me ansaitse omien ansioidemme takia onnea ja vakautta yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan tässä maailmassa.

Tämän pitkän ja tavallaan synkkämielisen kirjoituksen pääpointti on, että siinä missä ääripääpuhe on harhaanjohtavaa, on keskustelu maahanmuuton, pakolaisuuden ja äärioikeistolaisen liikehdinnän ympärillä myös ihan oikeasti hyvin tulehtunutta ja polarisoitunutta. Kysymys maahanmuuttoon suhtautumisesta on muotoutunut joko-tai -tyyppiseksi puolen valitsemiseksi, jossa valittavana on suvakin tai natsin hihamerkki. Muita ei kasasta löydy.

Tosiasiassa kysymys ei ole suoraviivaisesta joukkuevalinnasta vaan monimutkaisista asiakysymyksistä: miten eri tavoin säätelemme ihmisten liikkuvuutta ja millaisin perustein? Tässä asiassa harmaan sävyjä on niin paljon kuin byrokratiassa on pykäliä, ja siksi epämääräisen ääripää- ja kuplapuheen sijaan kaipaisin konkreettisia kannanottoja. Tämä toive konkretiasta koskee ihan kaikkia keskustelun osapuolia.

En itse tiedä, mikä tapa säännellä maahanmuuttoa olisi oikeudenmukaisin ja paras, mutta jotain tiedän: ei ole oikein palauttaa ihmisiä maihin, joihin Suomen ulkoministeriö ei suosittele missään tilanteessa matkustamaan. Lisäksi ei ollut oikein tiukentaa perheenyhdistämisen kriteerejä. Lisäksi ihmiskauppaan kytkeytyvät turvapaikkapäätökset vaikuttavat epäoikeudenmukaisilta. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että maahanmuutto- ja pakolaispolitiikassamme olisi monelta osin lievennettävää, ei kiristettävää.

Vaikka Pekka Haaviston puhe oli paikoin omituinen ja sen sanavalinnat harkitsemattomia (mm. ”pakolaisten virta”) on huolestunut huomio siitä, että keskustelunaihe on äärimmäisen herkkä, mielestäni todellinen. Se pitää myös pystyä sanomaan. Samalla en kuitenkaan oikein ymmärrä, mitä keskustelu aiheen herkkyydestä siihen herkkyyteen auttaa. Kenties paras lääke myös huoleen keskustelun polarisoitumisesta on keskustella keskustelun sijaan itse aiheesta, ottaa kantaa, argumentoida ja vaatia argumentteja subjektiin kytkeytyvien leimakirveiden sijaan.