Facebooktwitter

Minä olin eilen katsomassa taidetta. Kyseessä oli esittävä nykytaide, tarkemmin sanottuna nykytanssi ja paikka uuden tanssin keskus Zodiak.

Kyse ei ollut mistä tahansa nykytanssipläjäyksestä. Meadow, meadow, meadow on produktio, jossa tapahtuu. Oli pitkä yhteislaulukaanon-asia ja pyörimistä, perässä vedettävää pääkalloa, tissejä, voimistettua kärpäsen surinaa, murhaajapellenaamareita, roskissa ja leikkokukissa pyörimistä, yleisön siirtämistä kesken esityksen, viinanjuontia, yllättävä ikkunasta syöksyminen, pippeleitä, yleisön osallistamista, yhtäkkistä Sinead O’Connoria ja irlantilaisia kansanlauluja, silmien rytmikästä räpsytystä, tuuba. Kukkuluuruu-sekopäätaiteen makkaraperunat aivan joka ainoalla mausteella, siis.

Siinä vaiheessa kun laskeuduin käskystä makuulle sinne roskien ja leikkokukkien keskelle ja kosketin kahta itselleni tuntematonta ihmistä ja kuuntelin tarinaa möröstä, dildolaitteesta ja ikuisesta ejakulaatiosta, ajatus oli kirkas ja puhdas. Mitä vittua?

Palataanpa hieman ajassa takaisin: ennen rentouttavaa kulttuuri-illanviettoa olin tehnyt pitkän päivän töissä ja jättänyt iltapäiväruokailun väliin. Lämpiössä nakertaessani arveluttavaa näkkileipävälipalaa itse asiassa toivoin, että olisin kotisohvalla katsomassa televisiosta saksalaisia dekkareita.

Esityksen jälkeen väsymyksestä ja oravanpyörässä kipittäjän tavanomaisesta tunnottomuuden ja välinpitämättömyyden tunteesta ei ollut tietoakaan. En ollut ihan varma, pidinkö esityksestä. Välillä se vitutti, välillä nauratti, välillä liikutti. Päällimmäinen tunne oli puhdas ja kirkas. Mitä vittua?

Minä olin ennen insinöörishenkinen taiteen kuluttaja. Museossa kiersin jokaisen taulun ja uskollisesti tarkastin ne pienet laput joihin ns. oleelliset tiedot kirjataan. Kun vierailin viime talvena krapulan ja humalan rajamaan estottomassa tilassa Tallinnan taidemuseo Kumussa, kävelin huolettomasti kaiken itseäni kiinnostamattoman ohitse ja pysähdyin vain sen kohdalla, mikä tuntui oleelliselta. Sen kohdalla, mikä sai tuntemaan jotain.

Taiteesta puhuessa sotkeudumme liian usein keskustelemaan siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta. Kuvittelemme kuplastamme riippuen, että taiteen täytyy olla nättiä tai että sen täytyy aina haastaa ajattelemaan. Että siitä pitää tai ei saa tulla hyvä mieli.

Kun taide herättää negatiivisia tuntemuksia, kannattaa kysyä itseltään miksi. Mikä minua tässä ärsyttää? Samoja kysymyksiä kannattaa käydä lävitse myös miellyttäviä tunteita kokiessaan. Lisäksi on oltava rohkeutta kävellä sen taulun ohitse, joka ei kiinnosta. Ehkä se kiinnostaa jotakuta toista.

Jokaiselle insinöörishenkiselle taiteen kuluttajalle kuitenkin neuvon: hankkiutukaa rohkeasti oudon taiteen äärelle. Älkää pelätkö sitä! Ei ole autuaampaa tunnetta kuin kirkas ja puhdas mitä vittua. Se rikkoo arjen ja antaa elämän, johtaa oivallusten äärelle.