Facebooktwittergoogle_plus

Osallistuin tänään Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan kieli- ja käännöstieteiden laitoksen tiedepäivään. Pidin tilaisuudessa esitelmän omasta tutkimuksestani ja kuuntelin kiinnostuneena esitelmiä muiden tutkimuksista. Päivän viimeinen ohjelmanumero oli paneeli, jossa tutkijat laitoksen eri aloilta keskustelivat erinäisistä teemoista otsikolla ”Kielitietoisuus, kielten ja kielentutkimuksen yhteiskunnallinen merkitys”. Yksi teemoista oli tuttuun tapaan jotakuinkin ”mitä hyötyä kielitieteellisestä osaamisesta on yhteiskunnalle”.

Helmikuussa osallistuin jo kenties kolmatta tai neljättä kertaa Tekniikan akateemisten fasilitoimaan teekkariseminaariin, jossa keskustellaan tyypillisesti teknillisen alan koulutuksesta ja ammattialaidentiteetistä. Totesin teekkareille helmikuussa ääneen saman huomion, jonka esitin tänään tiedepäivän panelisteille:

Miksi teknillisen alan ihmiset miettivät aina syvintä olemustaan sisältö edellä (”mikä tai millainen osaaminen tekee teekkarin/diplomi-insinöörin ja kuka on ’oikea’ teekkari”) ja me humanistit pyörimme iäisesti hermeneuttisella kehällä omaa hyödyllisyyttämme pohdiskellen (”mitä hyötyä on humanisteista ja mihin humanisteja tarvitaan”)?

Itse tarjosin selitykseksi osittain humanistisen koulutuksen laatua. Ehkä meidät humanistit on koulutettu itsereflektoimaan ja problematisoimaan. Tavallaan kyseessä on silti paradoksi: teknilliset alat mielletään yleisesti soveltaviksi – juuri ”mitä hyötyä” -kysymyksiin vastaaviksi aloiksi – kun taas humanistiset alat mielletään filosofisiksi käsitteiden tarkoitteita ja merkityksiä pohdiskeleviksi aloiksi (mitä tarkoittaa olla teekkari/diplomi-insinööri/humanisti ja miten nämä merkitykset tuotetaan).

Heitin yleisölle ja panelisteille siis jatkokysymyksen: Miksi me mietimme omaa hyödyllisyyttämme? Johtuuko se siitä, millaisia olemme vai siitä, että reagoimme johonkin ulkoiseen uhkaan, joka aktiivisesti pyrkii kyseenalaistamaan hyödyllisyytemme?

Aivan aluksi on todettava, että todella on kyse on koetusta, ei todellisesta uhasta. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut: humanistit työllistyvät hyvin ja ovat siten ”hyödyllisiä” yksilöitä myös sosialidemokraattisen ja kapitalistisen maailmanjärjestyksen mukaan. Lisäksi esimerkiksi yliopistoni vuoden humanistitekona palkitsema Ilkka Niiniluodon ja Tuomas Heikkilän julkaisu osoittaa, että humanistinen tiede on ns. suuren yleisön arvostamaa.

Helsingin Sanomat, 12.12.2016

Koettu uhka on kokijoilleen ja siten todellisuudessa kuitenkin ihan yhtä todellinen asia kuin empiiriseen näyttöön perustuva uhkakuva. Mutta mistä tuo uhan kokemus sitten oikein kumpuaa?

Sekä panelisteilta että yleisöltä tuli muutama mielestäni jatkopohdiskelua kaipaava huomio.

Ensinnä mainittiin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen mittarit. Yliopistomaailmassa tämä siis tarkoittaa indikaattoreita, jotka mittaavat ja joilla osoitetaan ”yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Käsite on toki myös laajennettavissa: millaisista asioista yleensä puhumme, kun puhumme ”yhteiskunnallisesta merkittävyydestä” ja hyödyllisyydestä suhteessa yhteiskuntaan.

Yhteiskunnallinen vuorovaikutus on nykyisessä diskurssissa ohentunut tarkoittamaan lähes yksinomaan elinkeinoelämän vuorovaikutuksen ja elinkeinoelämään liittyvän soveltavuuden mittareita. Elinkeinoelämä on itsessään moninainen kenttä pk-yrityksistä valtaviin konserneihin, mutta myös vain kapea osa siitä, mitä yhteiskunta käsitteenä kattaa.

Kyse on oikeastaan rahoitusmalliteknisestä seikasta: ”yhteiskunnallinen vuorovaikutus” ei ole teknisesti ottaen rahoitusmallin osa vaan yliopiston perustehtävät – koulutus ja tutkimus ovat. Näin ollen koulutusta ja tutkimusta ei absurdisti ikäänkuin lasketa ”yhteiskunnalliseksi vuorovaikutukseksi” vaan sen on oltava jotain muuta, jotain ekstraa. Tämän rahoitusmallin (ja ylipäätään mittaamisen) todellisuutta muokkaavan vaikutuksen artikuloi pidemmin ja paremmin samainen Ilkka Niiniluoto vaikuttavuutta ja vuorovaikutusta ja sen mittareita käsittelevässä raportissa.

Kuten mainitsin, ironisesti mallilla, jonka on tarkoitus mitata toimintaa, on myös toimintaa ja ajattelua ohjaava vaikutus. Vain sillä mikä on mittaamalla yksilöity ja osoitettu on arvo ja merkitys. Kun rahanjakoon käytettävät ”yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen” mittaamiseen nimetyt muuttujat eivät sovellu meidän yhteiskunnallisen vuorovaikutuksemme mittaamiseen, me erehdymme ajattelemaan, ettei toiminnallamme ole arvoa tai vaikutusta – tai ainakin ettei kukaan huomaa sitä. Se on inhimillinen mutta virheellinen päätelmä, josta tulisi olla tietoinen.

Toinen keskustelussa esiin noussut  mielenkiintoinen pointti oli se, että ihmistieteiden tieto on tietoa, joka kuuluu kaikille, sillä kaikilla meillä on ihmisyyden kokemus. Joka kerta, kun politiikantutkija alkaa puhua tutkimuskohteestaan, jollakulla on mielipide ja näkemys. Joka kerta, kun kielitieteilijä puhuu tutkimuskohteestaan, hänelle kerrotaan kielenkäyttöön liittyviä anekdootteja. Tämä on tietenkin hieno ja hyvä asia. Me tutkimme ihmistä ja ihmisten toiminnan synnyttämiä rakenteita. Olisi perin omituista, jos tutkimuskohteemme pakenisi inhimillistä ymmärrystä. On kuitenkin huomattava, että näin ei käy biokemistille tai fyysikolle. Kokemusasiantuntijuuden olemassaolo muodostaa vaikeuksia, suoranaisia esteitä asiantuntijaidentiteetin syntymiselle. Vaikka tutkimuskohteemme ovat yleistajuisia, tekemämme tutkimus on asiantuntijoiden tekemää, tieteellisiä käytäntöjä noudattavaa tutkimusta – ei sarja anekdootteja ja mutuilua. Tätä asiantuntijuuden tunnistamista pitäisi näkemykseni mukaan entisestään vahvistaa.

On tuskallista seurata sivusta, miten ne asiat, jotka kuuluvat humanistisen osaamisen ytimeen, unohtuvat oman ”hyödyllisyyden” arvioinnissa. Nimenomaan me humanistit osaamme suoraviivaisen mittailun sijaan problematisoida mitattavia muuttujia ja ymmärrämme, että jonkin asian mitattavaksi nimeäminen ja nostaminen muokkaa sitä, miten asia ylipäätään ymmärretään. On ilmiselvästi epäloogista puhua ”yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta” ja mitata enimmäkseen elinkeinoelämään liittyviä mittareita. Vielä epäloogisempaa on kyseenalaistaa oma asiantuntijuus ja ”hyödyllisyys” niitä mittaavien tyhmien mittarien vuoksi.

Oman hyödyllisyyden ja merkityksellisyyden pohtiminen ei sinänsä ole kartettavaa ja suosittelen sitä mitä lämpimimmin myös diplomi-insinööreille. Humanistien osalta toivon vielä joskus pääseväni seminaariin, jossa ei keskustella omasta hyödyllisyydestä tai tarpeellisuudesta.