Facebooktwitter

Hallituskriisi julistettiin nopeasti päätökseen ja jäljellä on jälkipyykki. Kuten suomalaisessa poliittisessa keskustelussa yleensä, jälkilätinä on tyhmää ja epäoleellista. Vain asianomaiset itse tietävät, kuka tiesi mitä ja milloinkin, ja millaisilla arvoilla kukakin omaa politiikkaansa edistää. Konkreettinen politiikka kuten hallitusohjelma – siis se, mikä vaikuttaa meidän kaikkien elämään – unohdettiin jo keskiviikkona, vaikka edelleen mielestäni kannattaisi kysyä, eikö hallitusohjelmaan tehdä muutoksia, kun yksi hallituspuolueista on nyt ”arvopohjaltaan eri” ilman rasistisiipeään.

Jälkipyykin epäoleellisuuteen turhautuneena haluaisin palata tämän kriisin ensimmäiseen tiedotustilaisuuteen, jossa Orpo ja Sipilä ilmoittivat, ettei Halla-ahon perussuomalaiset mahdu hallitukseen ”arvopohjan” erilaisuuden vuoksi. Juha Sipilä totesi tiedotustilaisuudessa Petteri Orpon suorastaan jylisevän ”jakamaton ihmisarvo on tärkeä” -messun jälkeen, että tässä ei ole siis kyse siitä, että jonkun arvot ovat huonommat kuin toisten. Ei ole hyviä arvoja ja huonoja arvoja, on vain ”erilaisia” arvoja.

Otin Sipilän kommentin erittäin raskaasti. Havahduin jotenkin todella väkivaltaisesti siihen, että Suomen pääministeri ei halua suorasanaisesti tuomita Halla-ahon aivan järkyttäviä ajatuksia ja kirjoituksia ja puolustaa jakamatonta ihmisarvoa, jota Halla-ahon politiikka ei selväsanaisesti ja läpinäkyvästi kunnioita. Tuli turvaton ja ahdistunut olo.

Nyt muutaman päivän asiaa sulateltuani pöyristys on muotoutunut analyysiksi siitä, miten tällainen kertakaikkisen surullinen pääministerin lausunto on ollut mahdollinen ja mistä on kyse. On kyse siitä, että suomalainen politiikka on rikki, mutta täysin päinvastaisella tavalla kuin mitä kokoomus taannoisessa kampanjaviestinnässään indikoi. Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan ongelma ei todellakaan ole liika erimielisyys vaan illuusio yhtenäiskulttuurista ja enemmistöhallitusnormin aiheuttama poliittinen opportunismi.

Selitän pidemmin. Ensinnäkin – kannatuksensa maksivoivan puolueen täytyy olla ”kaikkien puolue”. Kepulaiset haluavat olla kaupunkilaisten puolue ja vihreät saada laaja kannatusta myös isojen kaupunkien ulkopuolella. Kaikkien pitää esittää ajavansa kaikkien asiaa. Tämä on selvää. Seuraukset vain valitettavasti ovat sellaiset, että arvojohtajuudelle jää hyvin vähän tilaa.

Monasti kuulee sanottavan, että suomalainen yhtenäisyyskulttuuri on kuollut. Osittain se varmasti on totta. Mutta jollakin tavalla politiikkamme toimintatavoissa elää hyvin vahvana ajatus yhtenäisestä kansasta, jota kaikki poliitikot palvelevat. Ja siten me, hyvät ystävät, ajaudumme absurdiin tilanteeseen, jossa Suomen suurimman puolueen puheenjohtaja ja maan pääministeri sanoo suoraan, että ei ole ”väärien arvojen mukaista” toivoa ihmissaastoille kuolemaa.

Toisekseen enemmistöhallituksiin ja olemattomaan parlamentarismiin perustuva poliittinen toimintakulttuurimme aiheuttaa – tai oikeammin edellyttää – opportunismia ja häilyväisyyttä. Toisin sanoen, ennen vaaleja ei oikein voi olla vahvasti mitään mieltä, jos haluaa hallitukseen. Vahvasti jostain asiasta mieltä oleminen, eli ylipäätään politiikan sisällöistä puhuminen, johtaa kiusallisiin tilanteisiin, kun saattaisikin tarjoutua tilaisuus päästä hallitukseen kumppanin kanssa, jonka kanssa on näkyvästi ollut asiakysymyksistä eri mieltä.

Myös asiapohjalta aggressiivisin ja taitavin oppositiopuoluejohtaja Li Andersson painotti hallituskriisin maanantaisessa A-Studiossa, miten Suomeen tarvitaan uudet vaalit ja ”vahva enemmistöhallitus”. Haluaisin kyseenalaistaa tämän vahvan enemmistöhallituksen ”vahvuuden”. On totta, että hallitus on ”vahva”, kun se saa runtattua hallitusohjelmansa mukaiset kannat ilman parlamentarismia ja opposition minkäänlaista osallistamista. Tämä Suomeen luutunut ”vahvojen enemmistöhallitusten” perinne on kuitenkin rampauttanut koko poliittisen järjestelmämme juuri siksi, että se ei edellytä kykyä parlamentaariseen neuvotteluun. Isot uudistukset kuten maakuntauudistus ja sote, runtataan nyt läpi paskoina ja täysin harhaisella aikataululla, koska ne olisi pitänyt tehdä kymmenen vuotta sitten. Olen valmis väittämään, että koko yhteiskuntamme todella kärsii ”vahvojen hallituksien” politiikasta ja toimintakulttuurista ja tekee maastamme itse asiassa heikon ja kyvyttömän.

Perussuomalaisten sisäinen hajaannus ja uuden eduskuntaryhmän taustalle todennäköisesti pystytettävä puolue viihdyttävät meitä pitkälle syksyyn. Spekuloinnin ja draaman seuraamisen lisäksi toivoisin, että voisimme pysähtyä miettimään vaihtoehtoisia ratkaisuja politiikan tekemisen tavoille. Selvältä näyttää, että niissä on vikaa.