Facebooktwittergoogle_plus

Kuuntelin männäviikonloppuna männäviikon Polibyroo-jaksoa, jossa keskusteltiin Juha Sipilän EU-politiikasta ja siitä, ettei hänen politiikassaan näy, mitä arvoja hän ajaa. Kaikki pyörii prosessien ja hallintorakenteiden – toteuttamisen – ympärillä.

Kritiikki oli mielestäni erityisen osuvaa ja ajankohtaista miettien tätä hallituskautta ja erityisesti hallituksen sote-uudistusta. Hallituspuolueen kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki kirjoitti pitkän ja ansiokkaan kirjoituksen siitä, millaisia huolia hänellä (ja usealla muulla) on sote-uudistukseen liittyen. Valitettavasti pääministeri sen enempää kuin kukaan muukaan hallituksessa ei vaivaudu vastaamaan argumentteihin vaan puhuu julkisuudessa kaihoisasti kuin kaiku siitä, miten ”nyt pitää saada aikaan”.

Pohdiskelin jo aikaisemmin FB:n puolella sitä, millaisesta arvovaltaumpikujasta sotessa on kyse. Toisaalta käsillä on laajemminkin keskusta-oikeistolaisten poliitikkojen ongelma hyväksyä ideologisuutensa. Viimeisin tyyppiesimerkki tästä on Petteri Orpo, joka linjasi Hesarissa seuraavaa:

Politiikkaa ei tehdä yksin arvojen varassa. Jokaisella ihmisellä on maailmankatsomus eli jonkinlainen ideologia. Selkeimmin oikeiston ja vasemmiston erottaa mielestäni toisistaan ihmis- ja maailmankuva: ajatellaanko, että ihminen on luontaisesti työteliäs vai laiska, ja ajatellaanko, että yhteiskunta on lähtökohtaisesti tasa-arvoinen vai erilaisten luokka-, ihonväri- ja sukupuoliperustaisien valtarakenteiden sokkelo. Minulle on selvää, mitä itse ajattelen ja tälle maailmankatsomukselleni on olemassa myös perusteita, joita esitän mielelläni.

Hienoa Juha, että tiedostat, että _uskot_. Vielä kun kertoisit, millä perusteella. (HS 1.3.2018)

Tärkeintä on, että poliitikko osaa erottaa ideologiset premissinsä, sillä kaikki politiikkatoimet, joita hän ajaa, liittyvät elimellisesti siihen, mitä hän ihmisistä ja yhteiskunnasta ajattelee.

Kun poliittisessa retoriikassa nostetaan esille vain keinoja ilman, että tehdään avoimesti ja selkeästi selväksi, millaisia oletuksia ne ihmisestä ja yhteiskunnasta tekevät, hämärretään politiikan ydintä eli sen arvopohjaisuutta. Jos me tarvitsisimme insinööripoliitikkoja ja ”pakon edessä” toimivia ”järkeviä” poliitikkoja, olisimme korvanneet heidät jo aikaa sitten tekoälyllä.

Eilen hallituksen sote-mallia puolusti Helsingin Sanomissa myös aikaisemmin kriittisten asiantuntijoiden joukkio. Kirjoituksessa todetaan hyvin yksiselitteisesti, että parempi on tehdä vain jotain ja kantaa vastuu kuin tehdä hyvä uudistus, joka täyttäisi sille asetetut tavoitteet.

Tämä insinöörihulluus leviää salakavalasti ja määrätietoisesti kuin kakkahiukkaset vessanvetopilvestä. Tavallaan se on ymmärrettävää, sillä kaikki haluavat olla järkeviä vastuunkantajia. Kuitenkin, erityisesti, koska kyse on soten kaltaisesta valtavasta uudistuksesta toivon, että raihnaisimmatkin soteveteraanit jaksaisivat puhua edelleen itse asiasta ja siitä, millä tavoin nyt ehdotettu malli perustavanlaatuisesti muuttaa sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmäämme – mille ideologialle malli perustuu ja mitä seurauksia sillä on.

Kyyninen voisi ajatella, että hallituksen ainoa syy olla käymättä näitä perusteita lävitse on usko siihen, että uudistus juntataan enemmistöllä lävitse eniveis, ihan sama, mikä sen sisältö on. Tällaisen asenteen ei voi ajatella olevan hyväksi suomalaiselle poliittiselle keskustelukulttuurille yhtään sen enempää kuin insinöörijärkilässytyksenkään.