Facebooktwitter

Itä-Suomen yliopiston hallitus teki jokin aikaa sitten päätöksen lakkauttaa opettajankoulutus Savonlinnasta. Tämän ei ollut tarkoitus olla uutinen kenellekään: toimintojen keskittäminen ja erityisesti pienten, yliopiston pääkampuksen ulkopuolisten yksiköiden lakkauttaminen on pyörinyt koulutuspoliittisissa puheissa pitkään ja ollut aivan avoimesti erityisesti kokoomuksen koulutuspoliittinen tavoite. Tätä keskittämistä kutsutaan ”rakenteelliseksi kehittämiseksi”, ja olen kirjoittanut siihen liittyvästä problematiikasta aikaisemmin pitemmin.

Yliopiston hallituksen päätöstä seurasi kohu, erityisesti tietenkin Savonlinnassa. Osasin virittäytyä tunnelmaan popparit kainalossa, että varmaan nyt tulee muutamalta paikalliselta politiikolta mainio aivopieru liittyen yliopistojen autonomian ikuisesti keikkuvaan heiluriin. Mutta siinä kohden kun paitsi oppositiopoliitikko Sarkkinen että jopa pääministeri Sipilä kertoi kuluttavansa valtion rahoja ja virkamiesten aikaa siihen, että erikseen selvityttää miten yliopistojen autonomian ylitse voisi kävellä, menivät popparit väärään kurkkuun.

Kyse on vakavasta asiasta. Rakennan analogian havainnollistaakseni. Ei valtio selvittele esimerkiksi valtionyhtiöiden hallitusten tekemien päätösten seurauksia rändömeillä pääministerin toimeksiannoilla. Jos Lahden kaupunginhallitus päättää lakkauttaa Lahden kaupungin, ei valtioneuvoston kansliassa aleta sekoilla ja tilailla selvityksiä. Nämä ovat itsestään selviä asioita, sillä kuntien ja valtiollisten yritysten hallinnot todella ovat autonomisia, vaikka ne ovatkin riippuvaisia valtion toiminnasta. Toisin kuin savonlinnalainen Jouko Hallikainen Kansan Uutisten artikkelissa arvelee, kyllä voi olla niin, että muutama ihminen tekee päätöksiä, joilla on valtavat alueelliset seuraamukset. Sitä kutsutaan edustukselliseksi demokratiaksi, johtamiseksi tai hallinnoksi – vähän riippuen että keneltä kysyy.

Oma suhtautumiseni yliopistojen autonomiaan on ambivalentti.

Toisaalta koen, että sekä rakenteellisessa kehittämisessä että yliopistojen lakisääteisissä perustehtävissä mennään metsään ja tuhlataan energiaa, kun kaikki nyhertävät omassa poterossaan ilman yhteistä tavoitteenasettelua ja suuntaa. Koulutusjärjestelmä on kuitenkin jatkumo esiopetuksesta korkea-asteelle ja korkeakoulukenttä myös verkosto, jolla on kansallista merkitystä.

Autonomiassa on kuitenkin hyvät puolensa.

Mitä kauemmin olen työskennellyt yliopistolla ja istunut sen hallituksessa, sitä iloisempi olen siitä, että yliopistojen hallituksissa on niin kutsuttuja ”ulkopuolisia” jäseniä (vituttaa muuten btw tuo ”ulkopuolisuuden” käsite: kun tutkailee keitä nuo ”ulkopuolisiksi” pahiksiksi leimatut jäsenet ovat – Vaasassa esimerkiksi Pirkko Nuolijärvi ja Turun yliopistossa Jaakko Astola – alkaa suhtautua väsymyksensekaisella raivolla yliopistojen hallituksien koostumusta käsittelevään kritiikkiin).

Vika ei ole varsinaisesti ihmisissä vaan systeemissä. Akateeminen urarakenne ei käytännössä mahdollista sitä, että ihmiset työskentelevät yliopiston ulkopuolella. Minä uskon, että erilaiset näkökulmat ja elämänkokemukset parantavat joukkoälyä ja päätöksentekoa. Uskon, että yliopisto olisi parempi työpaikka, tieteenteon ja opetuksen organisaatio, jos useammat sen työntekijät kävisivät tekemässä pari vuotta hommia jossain ihan muualla, tai edes toisessa yliopistossa tai ulkomailla. Yliopisto on monella tavoin outo organisaatio, rokkitähtien virasto, jossa on mahdoton ajatus, että kaikki käyttäisivät samaa sähköistä kalenteria, eivätkä ihan hirveän suorasukaisesti solvaisi julkisesti omaa organisaatiotaan ja sen johtajia.

Autonomian mahdollisuuksia ja olemassaoloa ei myöskään tunnuta oikein ymmärtävän. Kenenkään ei nimittäin ole pakko tehdä, mitä ministeriö haluaa.

Ainoa, millä ministeriö voi ”pakottaa” yliopistot toimiin, on raha. Tuo raha ei kuitenkaan tule yliopistoille sattumanvaraisesti vaan noudatellen rahoitusmallia, jonka monet elementit eivät ole erillisistä tulosneuvotteluista varsinaisesti riippuvaisia. Ainoa selkeästi läpinäkymätön ja siten kiristystarkoituksiin soveltuva osuus rahoitusmallissa on strategiaperustainen rahoitus, jonka osuutta juuri yllättäen lisättiin.

Kertaan yksinkertaistaen: Ministeriö on siis ikäänkuin vanhemmat, jotka ovat lainsäädännöllisen velvoitettuja huolehtimaan yliopistoistaan. Strateginen raha on ns. taskuraha, jota voidaan antaa kilteille ja pihdata tuhmilta. Taskurahaa voi kuitenkin kompensoida muista lähteistä, esim. jakamalla mainoksia tai feissaamalla. Jostain pitäisi keksiä rahaa, joka vapauttaisi yliopistot olemasta kiinnostuneita siitä, mitä mieltä mutsi ja faija niiden strategioista ja yksikkörakenteista on. Lukukausimaksutrollit tarjoavat tällaiseksi rahankeruuväyläksi lukukausimaksuja ja lahjoitusvaroja etsitään. Pessimistinä minun on melko vaikea nähdä, että Suomen kaltaisessa toimintaympäristössä julkiselle rahoitukselle löytyisi kattavaa kompensaattoria kummastakaan mainitusta, ja muuta en oikein keksi.

Silti en huolestuisi. Oman kokemukseni mukaan suurin syy yliopistoissa tapahtuvaan linjattomuuteen ei ole rahallinen riippuvuus vaan outo ministeriöpelko (ks. myös ”herrapelko”), joka lamaannuttaa kaiken älyllisen toiminnan. Siitä saimme juuri tänään mahtavan esimerkin, kun tamperelainen kunnallispoliitikko Juhana Suoniemi vuosi julkisuuteen tietoja yliopiston ja ministeriön välisistä neuvotteluista. Suoniemi esittelee ministeriön laatimaa listaa seuraavin saatesanoin:

”Sain haltuuni OKM:n laatiman muistion koskien Tampereen yliopiston neuvotteluja (valitettavasti en voi paljastaa, mistä sain paperin). Muistiossa luetellaan sellaiset tieteenalat, joiden maisterituotanto on ministeriön mukaan liian vähäistä tai yksikkö on muuten kansliapäällikön mielestä liian pieni. Vedän ehkä mutkia suoraksi, mutta nyt pitää edunvalvontamme olla tarkkana. Poliittinen valmistelu kun tuppaa usein menemään niin, että kun pohjapaperissa on jotakin linjattu keskustelun pohjaksi, linjaus jää myös lopputulokseksi. Pohjapaperi on huolestuttava, sillä siitä käy ilmi, että ministeriön suunnalta tuleva lakkautusuhka on paljon ennakoitua pahempi.”

Yritän selittää mahdollisimman yksinkertaisesti ja pontevasti:

Yliopistot ovat autonomisia. Kaikki, mistä ei lailla ja asetuksella säädetä on yliopistojen itsensä päätettävissä. Liikkumavaraa ja vapautta on paljon. Tämä päätösvalta tulee ottaa rohkeasti, eikä paeta jatkuvasti ministeriön selän taakse: me tehtiin tällainen strategia, kun se on ministeriön mielestä hyvä, me tehtiin tällainen juttu, koska ministeriö halusi, nyt pitää leikata, koska ministeriö käskee. Ei käske, ei halua, ei pakota. On totta, että pohja helposti ohjaa keskustelua tiettyyn suuntaan ja että koulutusleikkauksilla on seurauksia. Se ei kuitenkaan vapauta päätöksentekijöitä – yliopistolaisia – päätöksenteon vastuusta.

Järkevän, vastuullisen ja näkemyksellisen päätöksenteon valta ja vastuu on yliopistoilla. Nyt pitäisi pitää siitä kiinni.