Facebooktwitter

Katselin eilen televisiosta Ummikot ulkomailla -ohjelmaa. En ensin ajatellut katsoa. Ohjelman ennakkopätkien perusteella pelkäsin näkeväni viihdeohjelman, joka retostelee köyhien junttien sekoilulla ja pyrkii koukuttamaan myötähäpeään. Sen sijaan sain katsella kun kaksi nuorta ja kaksi iäkkäämpää naista eri puolilta Suomea koki ahdistusta ja onnistumisen riemua kohdatessaan erilaisen kulttuurin ja kokiessaan ulkopuolisuuden tunnetta.

Vaikutuin.

Olen itse matkustanut vanhempieni kanssa lapsena paljon. Kenties siksi on ollut aikuisena itsestään selvää, että matkustan ulkomaille aina, kun rahatilanne sen joten kuten sallii. Ensi kertaa ulkomaille matkanneiden seuraaminen oli lumoavaa ja silmiä avaavaa. Itse matkustamiseen tottuneena oli tavallaan päässyt unohtumaan, miten todella epämukavaa matkustaminen on, miten stressaavaa.

Tärkeintä ohjelmassa kuitenkin oli se empatia, jota tunsin matkanaisia kohtaan. Minulla ei ole hirveästi yhteistä 22-vuotiaiden instaan ahkerasti kuvaavien platinablondien saati kahden eläköityneen savolaisen maitotilallisen kanssa. Mutta katsellessani heidän harhailuaan Berliinin ja Prahan kadulla, minä tunsin myötätuntoa, ylpeyttä ja halua auttaa.

Lähimenneisyydessä oli muotia puhua “kuplista”. “Kuplassa elämisestä” syyttäjät pitävät kuplan sisäpuolisia todellisuudesta irtautuneina ja positioivat itsensä kuplan ulkopuolelle, ns. oikeaan todellisuuteen. Minä en korkeastikoulutettuna humanistina ja poliittiselta arvomaailmaltani vihervasemmistolaisena naisena edusta juuri kenenkään mielestä sitä “oikeaa” “karskia” “todellisuutta”. Se vituttaa, sillä käyn paskalla ja kaupassa siinä missä kuka tahansa muu. En tiedä, miten muuttaisin todellisuuteni todellisemmaksi.

Tietenkin oma elinpiirini, kiinnostuksenkohteeni ja siten näkökulmani elämään on tietynlainen. Tätä on ihmisyys. Pyrin kuitenkin kohtaamaan ihmiset sellaisina kuin he ovat ja kuulen mielelläni erilaisia näkökulmia ja elämäntarinoita. Ihmiset kiinnostavat minua. Sitähän humanismi on.

Vaikka ymmärrän vasemmistolaisen ja myös feministisen kritiikin, jonka mukaan yhteiskunnan parempiosaisia (jollaiseksi korkeakoulutukseni ja ihonvärini vuoksi itseni lasken siitä huolimatta, etteivät vuosituloni ole olleet koskaan 26 000 euroa korkeammat) ei tarvitse ymmärtää eikä sympata, koska he ovat jo valmiiksi etuoikeutettuja, haluan silti, että me kaikki yritämme tehdä niin.

Jos laskemme “yhteiskunnan parempiosaisiksi” karskilla hihavakiollani akateemikot, (menestyneet) taiteilijat sekä elinkeinoelämän kerman, esiintyy tästä kolmikosta television viihdetarjonnassa vain kaksi viimeiseksi mainittua. Taloudellisesti menestyneet kuvataan useinmiten joko sellaisina, joilla on jotain isoa ja kadehdittavaa tai muuten vain kusipäisinä kroisoksina. “Taiteilijoita” representoi tasan Vain elämää, joka on todella sympaattinen formaatti, mutta esittää pelkkiä muusikoita, ja heissäkin väistää kaikki marginaalilta ja korkeakulttuurilta haiskahtavat. Tieteentekijät puuttuvat tositelevisiosta täysin, niitä A-studion päivystäviä dosentteja lukuunottamatta. Miksi?

Toivoisin, että joku reipas tuotantoyhtiö kehittelisi ohjelmaformaatin, jonka avulla kajaanilainen työtönkin pääsisi löytämään meistä tutkijoista, dosenteista ja professoreista sympaattisen ihmisen. Taannoisesta älämölöstä päätellen myös kuvataiteilijat kaipaavat sympatiaa ja ymmärrystä. Mikä sitä rakentaisi paremmin kuin viihde, jonka kohtaamme panssarit pudotettuina, turvallisesti käsikirjoitettuna ja tuotteistettuna kotisohvamme rauhassa?